tiistai 15. elokuuta 2017

Tieteen auktoriteetista

Ennen tieteellä oli mystinen aura ympärillään. Se oli kyseenalaistamatonta ja harvojen yksinoikeus. Tiedettä ei tunnettu eikä siitä ymmärretty tieteentekijöiden ulkopuolella juuri mitään. Tiede, kuten muutkin yhteiskuntamme osa-alueet kuitenkin kehittyvät ja muuttuvat ajan mittaan. Myös ihmisten yleinen tietotaso on kohonnut ja nyt ihmiset osaavat kyseenalaistaa tiedettä ja sen tekemiä tulkintoja. Onko tämä hyvä vai huono asia?
 Ylen tiedejutussa 13.08.2017 tiedettä verrataan huuhaahan (huuhaaseen?) ja jutussa haastatellaan mm. Skepsis ry:n varapuheenjohtajaa Tiina Raevaaraa. Hän puhuu yksilöllisyyden ajasta jossa auktoriteetteja ei enää kunnioiteta. Jutussa viitataan myös ihmisten haluun löytää helppoja ratkaisuja. Tämä pätee toisinkin päin. Tiede itsekään ei ole immuuni näille inhimillisille taipumuksille ja Skepsis itsekin esittää sitä yhtä oikeaa totuutta.

On selvää, että tiede on saavuttanut paljon ja että sitä kannattaa tehdä jatkossakin, sillä muutenhan ei kehitystä tapahdu. On selvää, että Maa on pyöreä ja että Maa ei ole vain vähän yli 6000 vuotta vanha. On selvää, että ihminen on kehittynyt, kuten muutkin eläinlajit, evoluutioksi kutsutun mekanismin myötä, eikä näitä asioita ole kukaan kyseenalaistanutkaan. Tai on mutta kun ei esitetä perusteluja, ei näitä mielipiteitä voi ottaa vakavasti. Perusteluksi eivät valitettavasti kelpaa vanha uskonnollinen teksti, tunne tai väkevä halu uskoa, kun vastassa on moneen kertaan todistetut teoriat, jotka perustuvat geologien, paleontologien, arkeologien ja muiden ammattilaisten löytämiin ja moneen kertaan tulkitsemiin ilmiöihin. Tässä olisikin mielestäni tehtävä sävyero todistettavissa olevan ja ei niin todistettavissa olevan välillä. Tieteessä on paljon epävarmuutta, eikä missään niin paljon kuin lääketieteessä. Ei voida puhua samassa lauseessa geologisista itsestäänselvyyksistä ja yleistetyistä tilastoista. Jutussa viitataan erityisesti lääketieteen kyseenalaistamiseen ja tätä tahtoisin vähän ruotia. Suuri osa lääketieteellisestä tutkimuksesta on kuitenkin lähtökohdiltaan bisnekseen pohjautuvaa. Sen tarkoitus on siis löytää kaupallisia tuotteita, joita ihmisille voi myydä. Tämä poikkeaa huomattavasti muista tieteen lajeista sekä lääketieteen retorisesta ihanteesta, eikä se voi olla vaikuttamatta siihen, kuinka lääketieteeseen suhtaudutaan. On vain luonnollista, että valheeseen perustuvat väittämät murtuvat ajan myötä. Tätä vartenhan tiede on olemassa. Mutta siis tieteen kehityksen motivaattorina raha on ylipäätään kelvoton. Joka kuvittelee, ettei se myös ohjaa etsimään ja löytämään tietynlaisia ratkaisuja on väärässä. Tai olemaan löytämättä toimiviakaan ratkaisuja, jos näissä ei ole rahaa tehtävissä. Myös lääkärit ovat olleet huolissaan taloudellisten arvojen korostumisesta. Sama tuntuu pätevän maamme hallituksen viimeaikaiseen järkeilyyn vaikkapa sähköautoiluun nähden, jonka yhteydessä tekemättömyyttä perustellaan rahalla, vaikkei tekemisen tarvitse maksaa mitään (kts. edellinen postaus).

Ihmiset ovat kaikki yksilöitä geeneiltään, elintavoiltaan ja vaikkapa suoliston mikrobiflooraltaan. Siksi en voi käsittää, miksi edelleen yritetään löytää kaikille sopivia suosituksia. Lääketieteen suositukset ovat siis tilastollisia yleistyksiä, jotka tulee aina tulkita ja soveltaa yksilötasolla. Tämä ristiriita ei ole ihan helppo sovittaa. Kun THL antaa suosituksen, se on moraalisessa vastuussa tuon suosituksen toimivuudesta. Siksi suosituksen pitää olla enemmistölle sopiva. Mutta tämä kaikki perustuu tilastoihin ja vahvaan yleistämiseen, eikä mikään yksittäinen ohje mitenkään voi olla kaikille sopiva. Siksi pidän hyvänä, että ihmiset ovat oppineet myös kyseenalaistamaan annettuja totuuksia. Etenkin terveyden kyseessä ollessa on mielestäni jokaisen omalla vastuulla hoitaa sitä parhaalla mahdollisella tavalla elämänlaadun parantamiseksi ja yhteiskunnan menojen vähentämiseksi. Tietysti kannatan julkista terveydenhuoltoa ja pidän sitä ilman muuta tarpeellisena, mutta vastuun sysääminen lääkäri-auktoriteetille on tyhmää. Tasapainon olisi tässäkin asiassa löydyttävä. Nimenomaan ammattilaisen ja potilaan itsensä välillä, ei ammattilaisen ja vaihtoehtoisen totuuden edustajan välillä. Totuuksia on vain yksi, mutta se on liian monimutkainen kiveen hakattavaksi ja lukkoon lyötäväksi. Siksi olisi lääketieteen ammattilaisten tehtävä arvioida ja ottaa kantaa esitettyihin vaihtoehtoisiin näkemyksiin, etteivät paikkansa pitämättömät tulkinnat saa valtaa. Tämä tietysti vaatisi lääketieteen vapautumista lääketehtaiden ja alan rahoittajien kahleista, jotta intressiristiriidat saadaan karsittua pois.
Tänä tiedon vapaan saatavuuden aikakautena on ennenkokemattoman helppoa löytää tietoa asiasta jos toisestakin. Tietysti tämä tarkoittaa myös tiedon monenkirjavaa laatua, joka taas vaatii sitä kuuluisaa medialukutaitoa ja vähän ymmärrystä siitä mitä voi ymmärtää ja mitä ei. Asia tulee siis ottaa huomioon koulutuksessa. Tässäkään asiassa ei ole helppoja, nopeita ratkaisuja, sillä koulutuksen tulosten odottamisessahan kestää vuosikymmeniä. Monilta tuntuu kuitenkin tänä päivänä puuttuvan kyky tarkastella asioita ajassa ja tunnistaa asioiden muutos. Staattiseen universumiin on helppo jämähtää, niin teki myös Einstein. Mielestäni tärkeintä yhteiskunnallisissa asioissa on muutoksen suunta, ei niinkään sen nopeus. Jos halutaan parantaa kansalaisten terveyttä ylhäältäpäin, on heille opetettava, miten terveyttä tarkastellaan ja miten oman terveyden voi ottaa hallintaan, ei auktoriteettiuskoa eikä uusien ajatusten pelkoa. Olen havaitsevinani tilastollisten yksityiskohtien tuputtamisen olevan huono tapa saada aikaan muutos tässä asiassa. En dissaa tilastoja, ne ovat hyödyllisia kertomaan meille maailman tilasta ja etenkin sen muutoksesta ajassa. Ne eivät kuitenkaan oikein sovellu kertomaan miten havaitut ongelmat tulisi ratkaista. Toisin sanoen ongelmat ja niiden oireet ovat yksityiskohtia ja ilmenevät niissä. Ratkaisut taas tulee sovittaa osaksi kokonaisuutta, jottei tulla luoneeksi uusia ongelmia. Tämä vaatii ajattelua monella tasolla. Ei ole vaaliaika, mutta käsi ylös, kenen mielestä perussuomalaiset sopivat tähän tehtävään... :)

Onko tieteen kyseenalaistaminen sitten yksinomaan hyvä asia? Tässä asiassa, kuten niin monessa muussakin, yksinkertaisia vastauksia on turha etsiä. Sananvapautta (myös Laura Huhtasaaren) pitää mielestäni puolustaa, mutta samaan aikaan pitäisi tukea hyviä perusteluja sekä kyseenalaistaa huonoja, perustelujen puuttumisesta puhumattakaan. Yhteisen totuuden (ts. yhteisen mielipiteen) löytäminen on mahdollista, mutta se vaatii paljon työtä ja altistumista eriäville mielipiteille. Jos tähän ei ole poliittista tahtoa, käy homma mahdottomaksi. Kitkaa aiheuttava kohta on siis ihmisten välinen kommunikaatio ja erilaiset ryhmädynamiikan ilmiöt päätöksenteossa. Tämänhän olemme nähneet jo parin viime hallituksemme päättämättömyydessä. Yleisesti toivoisin enemmän prosessiajattelua yhteisten asioiden hoitoon, oikean suunnan määrittelemistä ja siihen suuntaan liikkumista. Ongelmana on äänestäjien malttamattomuus ja tulosten vaatiminen heti. Toisin sanoen helppojen ratkaisujen suosiminen. Ja sitten ihmetellään, miksi taloudessa menee huonosti. Mutta demokratian toimivuus on aihe toiseen kirjoitukseen.

Yhteiskunnan pirstoutumista on ennustettu ainakin 1980-luvulta lähtien. Tämä on ongelma myös tieteen kehityksessä kun eri tieteenalat erikoistuvat yhä pienempiin osa-alueisiin ja kokonaisuuden hallinta heikkenee. Kuten politiikassa viime aikoina, asiallinen keskustelu jää huutamisen ja nimittelyn jalkoihin. Myös tiede kohtaa julkisuuden rajapinnassa paljon erilaisia käsityksiä ja niistä kumpuavia tunteita ja sen olisi opittava käsittelemään julkisuuskuvaansa. Tämä ei kuitenkaan saa vaikuttaa salailulta tai harhaanjohtamiselta, vaan epävarmuudet pitää tuoda rehellisesti päivänvaloon. Myös pitäisi miettiä työkaluja tämän epävarmuuden käsittelemiseksi, jotta yleisö osaisi sulattaa kuulemansa ja soveltaa sitä tulevaisuudessakin. Mielestäni, koska tieteen tekijät eivät ole erehtymättömiä, tieteen kyseenalaistaminen maallikoiden toimesta on tarpeellista, eräänlainen uskottavuustesti. Samalla pitää kuitenkin olla selvyys siitä, mikä hyväksytään totuudeksi, mikä ei. Tästä selvästi ollaan erimielisiä. Kun kriteerit eivät ole samat, ovat loppupäätelmät tietenkin myös kovin erilaiset. Miten tähän tulee suhtautua?
Asenne ratkaisee. En väitä olevani mitenkään immuuni yhden totuuden etsimiselle, besserwisseröinnille tai toisten kritisoimiselle rakentavan keskustelun sijaan. Mutta tärkeintä on suunta. Tunnistakaamme oikea suunta ja ponnistelkaamme sinne yhdessä.

Tieteellinen tieto on parasta mitä meillä on, mutta sekin perustuu monentasoiseen tulkintaan, joten jos sitä ei saa kyseenalaistaa, ollaan vaarallisilla vesillä.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Oodi sähköautolle (ja vastaus Tiilikaiselle)

Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt tätä toimintaa ja nyt haluan siitä sanasen lausua.
On hämmästyttävää, miten täällä Suomessa edelleen puhutaan liikenteen ja energian tuotannon puhdistamisesta ja sitten torpataan sähköauton tukeminen Norjan malliin. Kaikkein kummallisinta on biopolttoaineen tukeminen. Mielestäni tämä jos mikä edustaa vanhentunutta ajattelua ja vaikuttaa ihmisten aliarvioimiselta. On selvää, etteivät kovin monet vieläkään tiedä sähköautoista paljon mitään, koska niitä ei maassamme paljon tuhatta enempää ole ja uskomuksia on varmasti enemmän kuin tietoa, joten siltä kantilta ymmärrän päättäjiemme varovaisuuden. Mutta päättäjien itsensä pitäisi olla selvillä tekniikan kehityksestä ja sen vaikutuksesta ympäristöön ja maamme ponnisteluihin päästöjen vähentämiseksi. Parhaan tien olisi syytä löytyä ja sille pitäisi pikimmiten päästä etenemään.

Asunto- energia- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen totesi 12.07.2017 Ylen uutisissa Porin Suomi-areenasta käsin, ettei Norjan kaltainen verotuki ole Suomessa sähköautoille mahdollinen, koska se on valtiolle niin kallis. Tässä mallissahan sähköauton hankintaa tuetaan roimin veronalennuksin, sekä erilaisin erivapauksin. Norjassa on esimerkiksi paljon tietulleja, joita sähköautojen ei siis tarvitse maksaa. Kuin myös maan lukuisien vuonojen poikki seilaavia lauttoja, joissa niissäkin itse auto kulkee ilmaiseksi. Lisäksi sähköautolla voi tuossa kummallisessa maassa ajella bussikaistalla luvan kanssa. Toisin sanoen norjalaisten päätöksistä kuultaa läpi tarkoituksenmukaisuus. Siellä on selvästi todettu tavoite: polttomoottoriautojen poistaminen ilmaa pilaamasta. Sitten on järjestelmällisesti mietitty keinoja tuon tavoitteen saavuttamiseksi ja lyöty lukkoon aikataulu suunnitelman toteuttamiseksi. Tarkoituksena siis on aikanaan kieltää polttomoottoriautot kokonaan ja tätä kohti on turskan ja hassujen villapaitojen maassa otettu määrätietoisia askeleita jo pitkään. Samanlaista päättäväisyyttä tarvittaisiin myös oman maamme hallitukselta (asiassa jos toisessakin). Taitaa kyllä tämän hallituksen aikana olla turha toivo. Siksi ponnetonta on ollut hallituksen päätöksenteko tähän asti. Niin Tiilikainen, kuin aiemmin pääministeri Juha Sipiläkin (kautensa alusta lähtien) ovat hehkuttaneet biopolttoaineiden auvoa ympäristön pelastajana ja ilmeisesti jonkinlaisena talouden uutena veturina. Sen kun näkisi.

Kuitenkin sähkötekniikan edut polttomoottoriin nähden ovat ilmiselvät. Tietenkään eivät vielä kaikille, mutta tulevat olemaan. Pienempi energian kulutus, vähäisempi huollon tarve, ei öljyn vaihtoja, parempi kiihtyvyys, jarrupalojen vähäisempi kuluminen jarrutettaessa energian talteenoton avulla jne. Sähköautoon on myös mahdollista asentaa itsestään ajamiseen kykenevä laitteisto, joka varmaankin tulee olemaan kova hitti väestön ikääntyessä ja liikenteen yhteiskäytön lisääntyessä. Lisäksi sähköautot (ja kansalaiset hei; mopot, ruohonleikkurit, lehtipuhaltimet, moottorisahat!) eivät melua, eivätkä haise pahalta, ja mikä tärkeintä, eivät saastuta ilmaa paikallisesti. Ja jos mennään muihin "aselajeihin", myös vesillä ja ilmassa on potentiaalia parantaa kulkemisen laatua. Esimerkiksi laivojen on arveltu kumealla kauas kantautuvalla moottorimelullaan aiheuttavan valaiden joukkorantautumisia. Tai sitten voimakkaat kaikuluotaimet ovat syypäitä. Yhtä kaikki, itsekin jätskiautosta ja mopopojista kärsivänä tunnen empatiaa valasparkoja kohtaan. Öljypäästöistä ei tarvinne juuri tämän enempää mainita.

Verotuksen pääasiallinen tehtävä on tuottaa valtiolle rahaa yhteisten asioiden järjestämistä varten ja ymmärrän hyvin, ettei kokoomuksen ja keskustan luotsaama hallitus halua tinkiä tulonlähteestään. Verotuksella voidaan kuitenkin myös ohjailla kansalaisten kulutuskäyttäytymistä ja siten saavuttaa suuriakin muutoksia yhteiskunnassa. Sen ei siis tarvitse olla kuluttajan näkökulmasta yhden hintaa alentavaa, se voi olla myös toisen hintaa nostavaa. Näin täyttyvät verotuksen päämäärät, rahan kerääminen valtion kirstuun sekä ihmisten kulutustottumusten ohjailu. Näinhän on muuten myös Norjassa, sillä ajaminen polttomoottoriautolla on siellä varsin kallista kaikkine maksuineen.
Ehdotankin siis sähköautojen verotuksen alentamisen sijaan (tai maltillisen alentamisen rinnalle) fossiilisten polttoaineiden ja polttomoottoriautojen, miksei muidenkin samaa tekniikkaa käyttävien pärisevien tuotteiden, maahantuonnin verottamista ajan mittaan enemmän ja enemmän ja viimein maahantuonnin kieltämistä kokonaan. Tähän voisivat alan harrastajat sitten hakea erikoislupaa, joka voisi rinnastua vaikkapa sarjatuliaseen maahantuontiin tarvittavaan lupaan niin, että moottoripyöräjengiläiset saavat valita, tuovatko maahan Triumphin vai Kalashnikovin. Myös maahantuojat pystyisivät tähän valmistautumaan ja mukautumaan kun tahti olisi selvä ja kaikki tietäisivät, mitä tuleman pitää. Tähän ei riitä mikään hallituskauden mittainen taskulämmin puolivalmisteltu laki, vaan tarvitaan selkeä yhteinen suunta ja aikataulu, jossa edetään. Se vaatii vähän idealismia. Keskustalle (ja nähtävästi itselleen pääministerille) tärkeälle biopolttoaineellekin luulisi löytyvän markkinoita bensan ja dieselin sekaan lotratessa siirtymäkauden aikana. Paljoa enempää en tuolta tekniikalta tohtisi odottaakaan, onhan se kuitenkin ihan yhtä tehotonta kuin muutkin polttoaineet. Tulevaisuus kulkee joka tapauksessa sähköllä. Myös eriasteiset hybridit varmaankin menevät vielä jonkin aikaa kaupaksi, ainakin niin kauan kuin vertailukohtana pidetään "puhdas" polttomoottoriauto ja vedotaan pienempään polttoaineen kulutukseen. Kun niitä ruvetaan vertailemaan sähköautoon, hybridienkin arvo romahtanee. Voi niitä jotka semmoisen silloin omistavat.

Hallituksella on myös valta komentaa maahantuojia ja autojen valmistajia tarjoamaan sähköautoja maahamme. Tällaisia lakeja on asetettu Kaliforniassa, Norjassa ja muuallakin, missä ymmärretään tekniikan kehityksen päälle ja ennen kaikkea ymmärretään projisoida sitä ajassa. Onko Suomemme tosiaan niin takapajuinen eräsija, "kalavesi ja oravimetsä" (Voionmaa 1947), ettei teknologian kehitystä paremmaksi haluta ottaa onkeen, vaan varsin nihkeillään sitä vastaan. Voisi ihan hyvin edellyttää tietyn prosenttimäärän nollapäästöisiä autoja vuodessa jokaiselta maahantuojalta. Tätä määrää voisi sitten järjestelmällisesti nostaa, kunnes

100

on täynnä. Mitä useampi maa tätä vaatii, sitä vinhemmin ryhtyvät valmistajat toimeen. Monilla heistä tämä on tuottanut suuria vaikeuksia, esimerkkeinä Toyota ja Honda, jotka ovat aivan viime aikoihin asti vannoneet vety-polttokennojen nimeen ja kuvitelleet tämän matalan hyötysuhteen tekniikan lyövän itsensä läpi ja kaiken kansan rakentavan räjähdysherkkiä vetyasemia ja varastointi- ja jakeluinfraa ympäri maailmaa. En tässä puutu vetyyn sen tarkemmin, kun en pidä sitä relevanttina enää, mutta jälleen kerran, kun verrataan sitä polttomoottoriin, niin onhan se puhdas. Mutta kun on sähköautoja, on vaikea perustella sitä energian haaskuuta vedyn kautta. Ihmettelen kuitenkin, miksei Suomessa ole tämmöistä lakia, jos kerran tavoite on päästöjen pienentäminen.

Ja kun tämä on kehityksen suunta, miksi valmistetaan Uudessakaupungissa polttomoottoriautoja, kun voitaisiin valmistaa sähköisiä? Suomessa on teknisen osaamisen lisäksi myös sähköautojen akkuihin tarvittavaa litiumia spodumeeni-nimisen mineraalin osana. Miten mahtaa olla, onko sen hyödyntämiseksi tehty mitään? Amerikkalaisvalmistaja Tesla on myös suunnittelemassa useita valtavia akkutehtaita ympäri maailmaa, yksi tai kaksi myös Eurooppaan. Onko hallitus tehnyt mitään saadakseen Suomeen tällaisen noin tuhannen ihmisen suoraan työllistävää tehdashanketta? Myös muut valmistajat pikku hiljaa heräilevät kevääseen ja suunnittelevat tai Mersun tapauksessa jo rakentavat uutta patteritehdasta.
On toki mahdollista, että jossain vaiheessa tulee joku uusi akkutekniikka, jossa ei litiumia tarvita. Sitä myöten olisi syytä se litium, mikä meillä nyt on, hyödyntää kun se vielä on mahdollista. Noin taloudellisesti ajatellen, jos se on se, miten päätöksiä tässä maassa tehdään.

Tietysti mielessä kävisi tämmöisen asian päättäminen EU-tasolla, josta se sitten jalkautuisi aikanaan kansallisvaltioiden lainsäädäntöön. Kuitenkin lienee parempi, että maat etenevät kukin tahtiinsa, koska tuossa akkujen tuotannossa kuuluu olevan tosiaan vaikeuksia täyttää käsiin leviävä kysyntä. Akkujahan ei käytetä ainoastaan autoihin, vaan yhä suurempia määriä laitetaan kotien aurinkopaneelijärjestelmien ja ihan valtakunnan sähköverkkojen virran tasaukseen. Näin Australiassa.
On siis hyvä, että Euroopan maat etenevät kykyjensä mukaan. Kaikki eivät kuitenkaan pysty saamaan kaikkea uutta tekniikkaa heti, vaikka varaa olisikin. Haluaisin kuitenkin uskoa Suomen olevan kykenevä tähän muutokseen nyt. Se raha, joka valtiolla on laittaa liikenteen puhdistamiselle on syytä laittaa latausasemien asentamiseen, koska siellä se oikeasti puhdistuu. Polttomoottorikäyttäjät maksakoot sen korkeampina veroina.

Niin, ja läpinäkyvyyden nimessä on todettava, ettei itselläni ole autoa, ei edes ajokorttia. Ei ole kiinnostanut eikä tarvinnut. Nyt, kun tarjolla on sähköisiä menopelejä, voisi kortin ajaminen kiinnostaa ihan toisella tavalla. Harkitsen.

Olen puhunut.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Päätöksenteosta

 Brexit ja sen jälkeiset tapahtumat ovat jälleen osoittaneet, kuinka vain muutos on pysyvää. Pitkään yhteisymmärryksestä haaveillut Euroopan Unioni on menettämässä yhden voimakkaimmista jäsenistään kansan äänestettyä Iso-Britannian eroamisesta, eli brexitistä. Tämä on tietenkin vain oire, mutta mistä? Unionilla on ollut paljon ongelmia, niin ulko- kuin sisäpolitiikassaankin, joten kai tällainen oli sitten vain ajan kysymys. Olen uutisia seuratessani pistänyt merkille, kuinka erimielisiä jäsenvaltiot ovat ja kuinka Unioni toteuttaa eräitä poliittisia ihanteita lähes pakonomaisesti, osaamatta kyseenalaistaa näiden järkevyyttä tai sopivuutta kaikille jäsenmaille. Suurin syy tähän lienee se, että yhteisten asioiden sijaan euroedustajat tuntuvat ajavan useammin kansallisia etuja, joka siis on demokratiassa täysin normaalia, mutta joka samaan aikaan romuttaa yhteistyön, jolle koko Unionin pitäisi perustua. Se ei ole yksi tiimi, jos vedetään eri suuntiin. Sama pätee kansalliseen politiikkaan ja päätöksentekoon yleensä. On hyvä, että on ihanteita ja tavoitteita, mutta samaan aikaan täytyy tunnustaa se, ettei politiikkaa kannata tehdä yhden ihanteen mukaan, koska aina on joku joka on eri mieltä. Aina löytyy joku, joka pahoittaa mielensä kustakin päätöksestä. Mielestäni Unionissa tulisi edetä maltillisesti ja vaikka eri tahtiin, siten kuin jäsenmaille sopii, kuten Juncker juuri totesi. http://yle.fi/uutiset/3-9486219 Olen joskus aiemminkin maininnut, että kannattaa sopia vain asioista, joista olemme samaa mieltä. :) Mutta niistä todellakin kannattaa sopia ja niitä asioita kannattaa etsiä.

 Toisaalta on asioita joissa kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Tasa-arvoinen avioliittolaki on nyt siis hyväksytty ja tullut voimaan. Mielestäni tämä meni niin kuin pitikin. Eli tuli lakialoite joka valmisteltiin, käsiteltiin ja hyväksyttiin demokraattisesti. Yhteiskunta päätti, ettei rajoita samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeutta, mutta että uskontokunnat saavat halutessaan näin tehdä. Tästä on tietysti seurauksena, että uskontokunnilla on jonkinmoinen pakko ottaa kantaa asiaan, jos eivät ole vielä ottaneet. Tämähän johtaa tilanteeseen, jota kaikenmaailmanpäiviräsäset eivät todellakaan toivoneet. Että asia, joka jakaa kirkkoa, tulee käsiteltäväksi ja siihen joutuu ottamaan kantaa. Hui kauhistus. 
  Päätti ev. lut. kirkko kummin tahansa, seurauksena on varmaankin jäsenkato. Kummassakin ääripäässä nimittäin vaikuttaisi olevan eroamispotentiaalia havaittavissa. Todennäköisesti päätös toistaiseksi onkin jotain tältä väliltä, eli pyritään lepyttelemään kumpaakin ääripäätä ja pitämään kirkko mahdollisimman kaikenkattavana. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi uskontokunnan tasolla kieltoa, mutta seurakuntatasolla poikkeavaa menettelyä paikkakunnilla, joissa kysyntää samansukupuolisille avioliitoille on eniten. Tai mahdollisesti kahta hieman erilaista liturgiaa, joiden sanotaan olevan samanarvoisia, mutta joita katsoen kumpikin ääripää voi todeta voittaneensa. Sitten joskus vuosikymmenien päästä kun kirkko laahautuu muun yhteiskunnan perässä (kuten yleensä) näemme ehkä tässäkin asiassa selkeän kannanoton. Mutta ei vielä pitkään aikaan. Todennäköisesti muu yhteiskunta keskustelee siinä vaiheessa jo avioliitosta seksirobottien ja ihmisten välillä, jos tämä kehitys jatkuu (tirsk):

http://yle.fi/uutiset/3-9486869 

 On kuitenkin uskonnon perustehtävä ottaa asioihin kantaa ja ohjata ihmisten arvoja johonkin hyväksi katsottuun suuntaan. Uskonto joka välttelee tällaista arvojensa määrittelyä, on jäsenilleen tarpeeton. 

 Sitten päästäänkin kulttuuriperintöasioiden äärelle. Kun kirkon jäsenmäärä sulaa vähitellen pois, on selvää, ettei sillä riitä rahaa kaikkien kiinteistöjensä ylläpitoon. Miten käy silloin näiden akustiikaltaan erinomaisten, usein arkkitehtonisesti edustavien ja kauniiden rakennusten ja urkujensa? Onko tällöin valtion osallistuttava ainakin historiallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpitokustannuksiin, ja mitä tuolloinen eduskunta mahtaa asiasta päättää? Ja onko valtiolla yleensäkään varaa moiseen, vai joudutaanko asia hoitamaan joukkorahoituksella? Kuinka kauan tällainen onnistuisi? Vaikka kannatan uskonnon ja politiikan erillään pitämistä, on syytä pohtia tätäkin, jo ennen kuin se tulee eteen tosielämässä.


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Rasismista (huoh)

Jälleen pitänee avautua rasismista, kun asia hämmentää niin poliitikkoja kuin kansalaisiakin. Ensinnäkin on todettava, että rasismista on monta näkemystä ihan Suomenkin politiikassa. Esimerkiksi perussuomalaiset eivät tunnustaudu rasisteiksi, mutta oikeastaan kaikki muut tuntuvat heidät sellaisina näkevän ja asian heihin tavalla tai toisella yhdistävän. Itsekin näen kerta toisensa jälkeen persujen ulostuloissa ja kantojensa rationalisoinneissa rasistisia vaikuttimia, eikä niitä tosiaan tarvitse kaukaa hakea. Helsingin Asema-aukion tapausta käsitellessään Jussi Halla-Aho vetoaa siihen ettei yksittäinen väkivallanteko ole automaattisesti rasismia, eikä se retorisella, yleisellä tasolla toki olekaan. Mutta pointti tässä lieneekin se, että tämä kyseinen Asema-aukion väkivallantekijä on äärioikeistoliikkeen jäsen ja oli tapahtumahetkellä mielenosoituksessa edustamassa tätä liikettä ja sen arvoja. Sekä tietysti itseään yksityishenkilönä tämän lisäksi, ei sen sijaan. Eli yhteys äärioikeistoon on ilmiselvä, vaikka poliittisesti motivoituneet tahot haluavat tämän yhteyden häivyttää. Konsensus tuntuu joka tapauksessa olevan että jottain tars tehrä.
Nyt sitten pääministeri Sipilä ja valtiovarainministeri Orpo ajavat ääriliikkeiden ja niiden tunnusten kieltämistä. Ilmassa leijuu rasvainen, makea ja suolainen amerikan haju. Tehdään asioita miellyttääkseen äänestäjiä. Imago on kaikki kaikessa. Täytyy tehdä jotain, ettei näytetä ihan saamattomilta tumpeloilta. Tehdään symbolisia juttuja, joilla ei varmaan kukaan oikeasti usko olevan vaikutusta viharikosten tai biologisiin alueellisiin erityispiirteisiin perustuvaan syrjintään. Kielletään niiden logo! Ehkä SVL ottaa seuraavaksi logokseen nuolen oikealle. Kun se kielletään on vuorossa nuoli vasemmalle (tirsk), Sitten onkin alakerran herran vuoro olla nuolen kohteena. Kun nuolet on käyty läpi kenties väli-ilmansuuntineen, on aika ruveta käymään läpi muita tekstinkäsittelyohjelmista löytyviä kivoja erikoismerkkejä. (❤, ♀, ☯...?) Itse organisaation kriminalisoiminen veisi sen vain maan alle ja tekisi siitä kenties houkuttelevamman syrjäytyneille nuorille. Tai hajottaisi sen moniin osiin, jotka kenties kasvaisivat tahoillaan pahentaen kokonaisongelmaa. Myös marttyyri-ilmiö on tullut esiin mahdollisena tämänkaltaisen päätöksen seurauksena. Itse olen päätynyt pohdinnoissani siihen, että rasismin syy on biologinen impulssi olla varuillaan, jota ei sitten ole tahdonvoimaa eikä ymmärrystä laittaa kuriin, ja se äityy peloksi ja vihaksi.

Tätä heikkoutta ja ymmärryksen puutetta ei voi kieltää, eikä kielloilla poistaa.

Mitä sen sijaan voi tehdä, on tutkia koulutusjärjestelmää ja miettiä, mitä voisimme tehdä paremmin. Tähän ei riitä joku hetkellinen projekti mittareineen ja strategioineen tai muu transienttinen keino. Tarvitaan suuntavektori, ja suunnan pitää olla parempaan. Toisin sanoen suuntaviivojen pitää olla selvät pitkälle tulevaisuuteen, eikä tehdä nykytyyliin trendeihin nojaavaa, tempoilevaa, edestakaista ja kymmenen vuotta myöhässä olevaa politiikkaa. Poliitikolta tarvitaan visio. Tulevaisuuden suunnittelu on uhkapeliä ja jos ei uskalla visioida tulevaisuutta vaan vain pelätä sitä, ei ole mitään asiaa hoitamaan yhteisiä asioitamme. Eli "koulutuksella rasismia vastaan" lienee tämän sepustuksen take-away. Ottakaa pois.

perjantai 5. elokuuta 2016

Populismi on pop

Uskomatonta mutta totta. Donald J. Trump valittiin kuin valittiinkin republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Ensin oli hyvä pöhinä ja sitten jokin meni pieleen: omatkin käänsivät selkänsä toivoen, että Trump keskittyisi höpökommenttiensa sijaan siihen, mikä on amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa oleellista, eli kilpailijan mustamaalaamiseen. Eli mitä tapahtui? Tulkintani on että ehdokas valittiin suosiolla mitaten. Yritettiin siis olla taktisesti näppäriä ja katsoa, kenellä on parhaat mahdollisuudet tulla valituksi etenkin suhteessa todennäköiseen kilpailijaan Hillary Clintoniin. No mitä sitten, eikö se ole demokratian ydin? Eikö suosio ole pätevyyden mittari? Ai ei vai? No tällä oletuksella kuitenkin mennään. Mihin Trumpin suosio sitten perustuu?
Populismista puhutaan nykyään monessa yhteydessä, mutta siitä näkyy olevan useita näkemyksiä. Gummeruksen Suuri Sivistyssanakirja (2001) toteaa populismi-sanaa käytettävän "poliittisista virtauksista ja liikkeistä, joita leimaa laajan kansansuosion tavoittelu poliittista todellisuutta yksinkertaistaen ja kärjistäen ja siihen liittyvä kansankiihotus". Eli kyseessä ainakin voi olla keinoksi määriteltävä asia, minkä tahansa järkisyin vaikeasti perusteltavan tavoitteen saavuttamiseksi. Kuitenkin Kimmo Sasin mukaan populistilla ei ole visiota, jonka tulkitsisin tarkoittavan, että on eri visio kuin hänellä, ja siis sellainen joka ei kuulu hänen ymmärryksensä piiriin. Vieras ja tiedettyjen tosiasioiden vastainen, häiritsevän, jopa turhauttavan erilainen näkemys. Hän nimeää Suomen populisteiksi Li Anderssonin ja Ville Niinistön, jotka selvästi lähestyvät asioita eri kulmasta kuin keskiverto-kokoomuslainen. Vihervasemmistossa taas on varsin selvää, että Suomen Trumpiksi on nimitettävä joku Timo Soini tai Eero Lehti heidän edustamiensa julkisuuden käsittelytapojen ja vihervasemmiston näkökulmasta vastakkaisten arvojensa vuoksi (Soini suhteessa uskontoon ja empatiaan, Lehti suhteessa talouteen ja empatiaan). Eli määrittävänä tekijänä tuntuu olevan ennemmin vieraus ja erilaisuus, kuin suhde mihinkään vakaaseen, objektiiviseen, mitattavissa olevaan. Eli se näkemys, minkä katsotaan olevan järkisyin perusteltavissa ja minkä ei, erottaa populistin normaalista poliitikosta ja kaikki tämä näkökulmakohtaisesti.
Timo Soinin gradu (1988) esittää myös muita tulkintoja. Hän viittaa populismiin ideologiana, joka on kansan puolella, auktoriteettina itseään pitävää eliittiä vastaan. Hän maalaa kuvan populismista todellisena demokratiana, jossa kansan tahtoa kuunteleva populistipoliitikko toteuttaa tehtäväänsä usein nationalistisissa merkeissä. Nähdäkseni poliitikon tehtävä on kuitenkin tehdä hyviä päätöksiä. Vastakkainasettelujen rakentelu ei mielestäni kuulu tähän. Kuitenkin se tunnetusti kuuluu ihmisen kognitiivisiin prosesseihin ja siis myös erottamattomasti poliittiseen retoriikkaan. Tällaisissa asioissa pitänee tyytyä asian tiedostamiseen, ja jos joku keksii miten se voidaan välttää, niin sitten vältetään. Mutta tuo tiedostaminen on vähintään tehtävä. Sano se näille.

Mutta onko kaikki suosion tavoittelu populismia? Kaikki poliitikot elävät kansan suosiosta ja ovat virassaan niin kauan kuin tarpeeksi moni kansalainen sitä haluaa. Kerran suosiota maistettuaan poliitikko kuitenkin haluaa pysyä vallassa ja todennäköisesti muuttaa käyttäytymistään monin tavoin saavuttaakseen tämän. Vaikka kaikki tietävät poliitikon työn kausiluonteen, on suosion menettäminen monelle kova paikka. Tämä kuuluu ihmisluontoon. Kukapa haluaisi tulla torjutuksi tai hylätyksi, oli kyse sitten poliitikon tai artistin kansansuosiosta, työpaikasta tai rakkaudesta/ystävyydestä? Ja tässä on tämä demokratian perusongelma: kuinka antaa ihmiselle valtaa ilman, että se korruptoi?

Onko sitten niin, että populismi-sana on kokenut jonkinlaisen inflaation? Kielen kehitys on tietenkin luonnollista ja siihen kuuluu myös sanojen merkityksen muuttuminen. Muuttuminen vain helposti johtaa haarautumiseen, eikä yhtenäiseen suunnanmuutokseen. Tulisikin aina olla selvillä siitä, mitä kulloisellakin sanalla kulloinkin halutaan tarkoittaa, jos halutaan poliittisen keskustelun merkitsevän jotakin ja johtavan rakentaviin tuloksiin. Tuntuu vain, että sen haluamme kukin johtavan omiin mielituloksiimme ilman kompromisseja ja mikä huolestuttavinta, ilman yhteisymmärrystä. Kansa on pirstaloitunut eikä enää näe mahdollisuutta yhtenäisyyteen, jolloin populismille aukeaa mahdollisuus. Miten on mahdollista, että yhdestä ja samasta todellisuudesta on näin monta eriävää mielipidettä? Filosofit, auttakaa meitä!

perjantai 26. helmikuuta 2016

Demokratia

Nyt onkin pitkästä aikaa hyvä jutustella demokratiasta kun on monenlaista meneillään. Vaaleja ei (kotimaassa) tokikaan ole vielä vähään aikaan luvassa, mutta Uuden Musiikin Kilpailun finaali on huomenna. Siinähän on monimutkaiselta kuulostava valintamekanismi, jossa puolet vaikutuksesta tulee yleisöltä, siis siltä samalta joka olisi äänestänyt vuonna 2000 Nightwishin viisuihin, ja puolet mystiseltä "raadilta", siis sellaiselta joka lähettikin tuolloin Nina Åströmin (ei millään pahalla). Eli eikö Suomen kansan mielipiteeseen edelleenkään luoteta tämmöisissä asioissa vaan pitää tukeutua "asiantuntijoiden" mielipiteeseen? Tätäkö se demokratia on? Kylmä totuus taitaakin olla ettei kansalle haluta (passiivissa) antaa vaikutusvaltaa tärkeissä asioissa, koska kansa on sivistymätöntä, eikä ymmärrä edes omaa parastaan. Perussuomalaisten noustua hallitukseen ovat 1990-luvun lamassa pahiten kärsineet plebeijitkin saaneet äänensä kuuluviin. Kuten vaikka tässä Perussuomalaisten Nuorten kampanjassa, joka korostaa heteronormatiivista ajattelutapaa ainoana oikeana. Jos tämä on se, mitä kansalla on sanottavanaan, on ehkä parempikin, että yhteiset asiat hoituvat vastakin asiantuntijoiden valistuneiden näkemysten mukaan. Erilaisen esimerkin voisi ottaa arkeologian puolelta, jossa ammattilaiset ja metallinpaljastinharrastajat ovat osin erimielisiä siitä, mitä kyseiset harrastajat saavat ja eivät saa tehdä. Tässäkin ovat vastakkain ammattikoulutus ja -kokemus, sekä harrastajien innokkuus ja välissä muinaismuistot lain suojelemina kohteina. Onneksi arkeologit ovat sen verran sopuisaa ja järkiperäistä porukkaa, että heidän kanssaan tulee kyllä juttuun, ja näkemäni perusteella hommaa yritetäänkin ratkaista yhdessä, vastakkainasettelun sijaan.

Mutta katsotaanpa asiaa toiseltakin puolelta. Kun poliitikon eteen "lyödään semmoinen rätinki" ettei sulla ole muita vaihtoehtoja kuin leikata, ja toisaalla sekä sosiaalisessa, että tavallisessa mediassa, ihmiset puhuvat pahaa poliitikoista ja moittivat heitä leikkauksista, järjestävät mielenosoituksia ja muuta sellaista, mitä poliitikkoparan tulisi tehdä? Eli missä on vika? Tietysti siinä, ettei ole hoksattu, mitä muuta voisi tehdä kuin leikata. Olen aika varma, että monilla ihmisillä tässäkin maassa on ajatuksia, joista olisi nykytilanteessa hyötyä, mutta kun heiltä ei kukaan kysy. Nk. "talousasiantuntijoilla" taas on koulutus, joka estää heitä olemasta luovia vaikeassa tilanteessa, pelätessään menettävänsä uskottavuutensa. Itse olenkin kallistunut talousasioissa sille kannalle, ettei taloutta voi kovin tarkasti ennustaa, eikä numeroista kannata säikähtää, jos perstuntumalla tietää paremmin. Tietysti jos tietää vain ne numerot... niinpä. Tämä on aihe josta tykkään paasata, mutta jos nyt koittaisi hillitä, kunnes on jotain uutta sanottavaa.

Edelleen demokratia käy kuumana Yhdysvaltain esivaalitaistossa, jossa ei loukkaksia ja populistista retoriikkaa säästellä. Jos Donald Trump voittaa, minä muutan Marsiin! Suomalaisen tarkkailijan okulaarissa Ameriikan meininki vaikuttaakin hullun hommalta, mutta kuten aina, amerikkalaiset itse osaavat ihastuttavasti nähdä asiat yksinkertaisempina kuin ne oikeasti ovat. Demokratiassahankin on pohjimmiltaan kyse suosituimmuuskilpailusta, eli siitä Tuntemattomassakin mainitusta "puna-armeijan huutoäänestyksestä". Onko se sitten oikea tapa valita ihmiset hoitamaan yhteisiä asioita? Olisi jos kansalaiset olisivat asiantuntijoita yhteisten asioiden hoidossa (eli ihan oikeasti ymmärtäisivät miten se tapahtuu ja mitä juuri nyt tarvitaan). Mutta nykyiseen tilanteeseen voi jokunen viilaus olla paikallaan. Mitä ne olisivat, sen jätän asiantuntijoille. ;) Ei demokratiaa kuitenkaan haudata tarvitse. Se on kuin oppilas. Ei sitä pakoteta toimimaan niinkuin me haluaisimme asian numeroiden valossa ymmärtää. Sille pitää vain löytää oikea polttoaine, oikeat työkalut ja sitten vain katsoo kun se loistaa. Esimerkki: Pertti Kurikan Nimipäivät.

Loppukaneetti:
Mitä tulee musiikissa kilpailemiseen, unkarilainen säveltäjä Bela Bartok sen sanoi mielestäni parhaiten: "Kilpailu sopii hevosille, ei taiteilijoille."
Iihahaa!

lauantai 22. elokuuta 2015

Yhteiskuntasopimuksesta

No nyt se sitten kaatui.
 Luvassa on 1,5 miljardin säästöt lapsiperheiltä ja eläkeläisiltä ja opiskelijoilta ja työttömiltä ja sairailta ja terveiltä ja... Huoh. Kyllä, nyt olemme kriisitietoisia. Vähän välittyy semmoinen kaviourautuminen tästä käytävästä keskustelusta ja taustalta kuultavasta ajattelusta (tai sen puutteesta). Ehkä taloutemme junnaus johtuu jostain muusta kuin taulukkolaskennassa näkyvistä yksikkötyökustannuksista. Ne ovat tietysti helppo kohde, jolle voi erikseen ajatellen tehdä jotain. Ehkä laitetaankin liian suuri painoarvo sille, mitä valtio voi tehdä, ja liian vähän ajatellaan asioita laajasti esimerkiksi koulutuksen kautta. Hyvä ja tarkoituksenmukainen koulutus on kuitenkin edelleen se, mikä tuottaa niitä työpaikkoja, eivät laskentataulukot tai niistä tehtävät hätäiset tulkinnat. Tänään oli Helsingin Sanomissa mielenkiintoinen juttu autisteista, joiden erikoistaitoja ei ole osattu hyödyntää työelämässä. Myöskään heidän heikkouksiaan ei ole osattu ottaa huomioon työpaikkaa suunniteltaessa eikä työlle tekijää haettaessa. Tämä on esimerkki ekstrovertista ihanteesta jota on pitkään pidetty tavoitteena kasvatuksessa ja käyttäytymisnormien arvioinnissa, johtajakoulutuksessa, jopa lääketieteellisissä diagnooseissa (Cain 2012). Tällaisia järjestelmän halvaannuttavia rajoitteita ei enää hyväksytä monien muiden erilaisuuksien osalta, miksi siis tämänkään? Kuten monet historian suuret murrokset, tämäkin on suurelta osin ajattelusta kiinni. Jos tästä halutaan eteenpäin, pitää opetella ajattelemaan eri tavalla. Se ei onnistu samaa vanhaa kaavaa toistamalla, samoja mittareita tuijottamalla tai samoja tahoja syyttämällä. Eikä etenkään samoja touhottajia äänestämällä. Tärkeää ei siis ole se mitä seuraavaksi tehdään, vaan se mitä seuraavaksi ymmärretään. Prosessikaavio on tekemistä jaksottava apuväline, ei ymmärrystä lisäävä.Ymmärrystä ei edelleenkään voi korvata millään. Ei reippaalla hymyllä, ei suurilla tunteilla, ei kansansuosiolla eikä kekseliäillä uudissanoilla (jälkimmäiset ovat kyllä mukavia). Yhteiskunnan hyvinvointi, niinkuin moni muukin asia koostuu miljardeista pienistä asioista, jotka vaikuttavat toisiinsa osin ennalta arvaamattomin tavoin. Kokonaisuuden ymmärtäminen on toki mahdotonta kenellekään yksittäiselle ihmiselle tai sellaiseksi itsensä mieltävälle. Lähtökohta pitäisi kuitenkin olla ihminen luonnon kestokyvyn asettamissa rajoissa. Nämä ovat ne asiat joita emme voi muuttaa. Talouden järjestelmän ja lait olemme itse rakentaneet, joten niihin meillä on täysi oikeus ja velvollisuuskin tehdä muutoksia. Miksi nämä kuitenkin tuntuvat olevan niitä vaikeimpia asioita? On niin paljon erilaisia etujärjestöjä ajamassa asioitaan, että tärkein muuttuja lienee raha. Kenellä rahaa on, saa mielipiteensä ja -tekonsa läpi valtarakenteeseen. Tämä on häirinnyt minua pitkään enkä ole keksinyt ratkaisua. Ilmeisesti tämä on se, missä vaiheessa ihminen lajina on tällä hetkellä menossa. Tämä huolestuttaa.
 Nyt sitten niitä pieniä puroja, joista saadaan iso vuolas virta. Terveys ei kyllä ole mikään triviaali juttu. Jälleen lähtökohtana pitää olla ihminen, ei lääketeollisuus tai talousjärjestelmän luvut ja niiden tulkinnat. Jos lääke ei paranna, se on turha. Jos lääkettä joutuu ottamaan lopun ikänsä ja siitä koituu ikäviä sivuvaikutuksia, se ei ole markkinointikelpoinen, eikä missään tapauksessa ratkaisu. Jos sairaus voidaan parantaa ja uusiutuminen estää ruokavaliolla tai muulla elämäntapamuutoksella, miksi edelleen määrätään lääkkeitä, jotka eivät paranna? Ajattelutapana tilastojen soveltaminen yksilöön on aikansa elänyt. Kun ihmiset saadaan pidettyä terveempinä ymmärryksen lisääntyessä, (näinhän se kai pitäisi olla?) paranee myös heidän työtehonsa ja vähenee hoitokoneiston kuormitus. Tehopuolta ovat useammatkin huomautelleet yhteiskuntasopimukseen liittyen. Eli facebook ja youtube pannaan työpäivän ajaksi? Tätä jos lähtee ajattelemaan normaalin pinnallisesti tulee ensin mieleen tekninen esto. Nämä ovat kuitenkin kaikki kierrettävissä joten siihen ei missään tapauksessa pidä lähteä. Se on muutenkin vastakkainasettelua rakentava tie. Oikea tie on sopia asia henkilöstön kanssa. Tunnistaa ja tunnustaa ongelma ja vaihtaa mielipiteitä, muodostaa yhteinen mielipide (ei niinkuin maan hallitus tässä yhteiskuntasopimuksessa tuputtamalla omaansa ainoana oikeana) ja sitä kautta löytää ratkaisu. Asiaan voidaan toki palata myöhemminkin pienen säädön merkeissä, mutta siitä ei saisi tulla ikuisuusprojektia; vitsiä, josta vain puhutaan muttei tehdä mitään. Näin käy liian helposti.
 Vielä yksi henkilökohtainen juttu. Itse kehittäisin arkkitehtien koulutusta tai rakennusmääräyksiä kieltämällä 90 asteen kulmat pohjapiirrustuksissa, ainakin betonirakenteissa, kansanterveyden nimissä. Niistä on nimittäin seurauksena äärettömän huono akustiikka, jolla tutkitusti on vaikutusta ihmisen henkisiin toimintoihin ja stressitasoon. Tästä voisi tulla myös matkailuvaltti tulevaisuudessa kun kaikki talot olisivat seitsenkulmaisia. ;) Rakennusten 3D-tulostuksen kehittyessä tämä ei liene edes kalliimpaa.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Natosta taas

No niin, nyt on uusi eduskunta valittu ja hallitusneuvottelut edessä. Onnittelut Li Anderssonille ja Susanna Koskelle sekä muille uusille läpipäässeille, valittelut ja tsemppipeukut Paula Lehtomäelle ja Jouni Backmanille sekä muille pudokkaille. Hieman kummastuttaa Timo Soinin "Tömähti uusi jytky"- luonnehdinta kun kuitenkin menettivät yhden paikan. Oliko se nyt sitten "torjuntavoitto"?

Ylen vaaligrafiikkojen mukaan enemmistö edustajista vastustaa Nato-jäsenyyttä, eli mikään ei tällä saralla muuttune alkavan vaalikauden aikana. Puhetta silti riittää aiheesta ja löytyy tiettyjä tahoja jotka haluavat ajaa Suomen Natoon suoraan kiertelemättä. Pari asiaa tekee kuitenkin mieli nostaa tässä yhteydessä esiin. Näistä ensimmäinen on se, mitä Natosta tiedetään. Mitä ne turvatakuut oikeasti ovat? Toimivatko ne siten kuin kuvittelemme? Onko niin että tässä pelätään Venäjää ja siksi haetaan joukosta voimaa? Tuntuu, että Natosta on vain vastauksia, ei kysymyksiä. Kylmä totuus kuitenkin on, että vaikka Suomi liittyisi Natoon, pitäisi oma puolustus hoitaa joka tapauksessa itse, eikä puolustusbudjetista voisi tinkiä silloinkaan. Tai etenkään silloin, kun resursseja pitäisi riittää muidenkin Nato-maiden puolustamiseen.
Lisäksi, onko ihmisten tiedossa mitä Nato-maat ovat kokeneet kylmän sodan aikana nimenomaan Naton taholta? Viittaan tässä tietysti gladio-joukkoihin ja niiden suorittamiin terroritekoihin omien maiden kansalaisia, etenkin poliittista vasemmistoa vastaan. Lienee selvää, ettei moista enää tänä päivänä sallittaisi missään maassa, mutta voidaanko olla varmoja? Onko Natolla salaisia rakenteita, joista edes jäsenmaiden päättäjät eivät ole tietoisia?
Toiseksi, mitä on turvallisuus? Johtaako tilanteen polarisoituminen todella turvallisuuteen? Eikö polarisoituminen juuri kärjistä tilannetta kuin tilannetta? Alexander Stubb haluaa antaa ymmärtää, ettei Suomi enää ole puolueeton ja erityisasemassa idän ja lännen välillä, vaan "puolensa valinnut". Osin hän onkin oikeassa, meillä on länsimaiset arvot ja järjestelmät. Mutta sotilaallisesti olemme edelleen puolueettomia ja sellaisena näkisin mieluusti tulevaisuutemmekin. Miksi? Mitä heterogeenisempi alueemme on sotilaallisesti, sen parempi. Kun "puoli on valittu" on sodan alkaminen vähän todennäköisempää, sillä Venäjä on tehnyt mielipiteensä Natosta selväksi. Tämä ei ole kumartamista naapurin suuntaan vaan koko tilanteen ottamista huomioon. Tavoitteena siis ei pidä olla tulevan sodan voittajan veikkaaminen, vaan sen sodan välttäminen. Putin ei myöskään elä ikuisesti, vaan joko kupsahtaa tai luopuu vallasta (tirsk) ennen pitkää. Millainen taneli tai tanelitar seuraavaksi astuu valtaan, sitä emme tiedä, mutta sitten mennään tilanteen mukaan. Vallanvaihto Venäjällä ei välttämättä ole status quon säilyttävä. Tästä voidaan kehittyä myös positiiviseen suuntaan. Mielestäni meillä suomalaisilla on tässä mahdollisuus rauhoitella ja toimia välittäjänä juuri niin kauan kuin olemme liittoutumattomia. Sitä ei kannata heittää hukkaan. Kärsivällisyyttä.
Eli oikeastaan voisin lämpimästi suositella Suomen Nato-jäsenyyttä vain siinä tilanteessa, että Venäjäkin liittyy. Valitettavasti tämä ei vain liene kovin todennäköistä, ottaen huomioon Yhdysvaltojen ja Venäjän pitkät erimielisyydet asiassa kuin asiassa. Nämähän juontavat juurensa vähintään ensimmäisestä maailmansodasta kun Tsaarin Venäjällä koettiin (1917) kommunistinen vallankumous, joka läväytti monilta USA:n silloisilta päättäjiltä löysät housuun. Kyseessä oli sekä poliittisesti että uskonnollisesti ideologinen erimielisyys. Eikä kyse sittemminkään ole missään tapauksessa ollut siitä että jompikumpi olisi oikeassa, vaan ihan kansallisista intresseistä puolin ja toisin. Eli tässä en lähtisi hakemaan "puolen valitsemista", vaan suomalaisten ja laajemminkin ihmiskunnan etua.


lauantai 3. tammikuuta 2015

Valehtelija

 Helsingin Sanomissa 03.01.2015 Taneli Heikka kirjoittaa suomalaisten satuilevan YK:ssa ja muualla. On pakko vähän avata aihetta. Heikan näkökulma on korostetun kansainvälinen ja ekstrovertti. Sinänsä hyvä näkökulma mutta vain yhteen totuuteen nojaava ja mahdollisesti tahallaan asioita kärjistävä. Asiat varmaan näyttävätkin juuri tuolta ulkomaalaisten silmin, ja se on osin omaakin syytämme, kun emme määrittele ajatuksiamme tarkemmin. Eli kaikki asiat voidaan ymmärtää monin tavoin riippuen ennakko-oletuksista ja -tiedoista, sekä hanakkuudesta vetää johtopäätöksiä. Venäjä on lennellyt rajan molemmin puolin viime aikoina ja pitänyt suuria sotaharjoituksia. Ja sitten sanotaan että:
Venäjä ei uhkaa meitä.
-Riippuu mistä roikkuu.
Turvallisuusympäristömme ei ole muuttunut.
-Miten sen nyt ottaa. Suattaapa tuo ollakii vuan suattaapa olla olemattakii. :) Ärsyttääkö? Ei suoraa vastausta. Ei selkeää kyllä tai ei. Vain välttelevää venkoilua, josta ei tiedä mitä siitä pitäisi päätellä? Ei vaan asia, niinkuin se on. Ei valehtelua, vaan se mitä tiedetään. Joillakin ihmisillä vain on epävarmuusallergia. Ei voida sietää sitä, että toinen ei vedä hätäisiä johtopäätöksiä vaillinaisilla tiedoilla. Emme me tiedä Venäjän uhkaavan meitä. Voimme luulla tai arvella niin, mutta emme tiedä. Tiedämme vasta kun Venäjä uhkaa meitä sanallisesti tai teoilla ilman tulkinnanvaraisuuksia. Lisäksi kun poliitikko sanoo ettei Venäjä uhkaa meitä, hän tarkoittanee ettei ole syytä toimenpiteisiin. Pidetään huoli Puolustuvoimien toimintakyvystä, ja hoidetaan diplomaattisia suhteita hyvin, niin voitava on tehty. Ja jos, kuten Stalin 1939, Venäjä on päättänyt hyökätä Suomeen, ei mikään tekemisemme tai sanomisemme invaasiota estä. Tässä asiassa Suomen linja on selkeä. Jos tähän maahan joku hyökkää, sitä vastaan taistellaan. Toisin sanoen toimitaan tilanteen mukaan. Ja tiedetään etukäteen mitä tehdään jos näin käy, muttei lähdetä hötkymään.
 Amerikkalaisten mielestä selkeä linja olisi toki erilainen: Joko olisimme amerikkalaisten puolella tai heitä vastaan. Heidän poliittisessa ja muussakin ajattelussaan on oma itsekeskeisen bipolaarinen rajoittuneisuutensa, jonka valossa sikäläistä mediaa tulee tarkastella. Kaikki on joko tai. Hyvä tai paha. Kristitty tai ne muut. Musta tai valkoinen. Demokraatti tai republikaani. Räppi tai Hevi. East tai West. Fender Tai Gibson. Jne. Tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä Heikan selvästi provosoivan näkemyksen. Myös kommentti suomalaisten poliitikkojen puhetaidon puutteesta on varmasti ulkomaalaisten silmissä osuva. Ulospäinsuuntautuneisuutta ja riskinottoa suosivassa kulttuurissa me harkitsevaiset finskit varmaan vaikutamme vähän tyhmiltä, mutta itse mieluummin äänestän presidentiksi ja eduskuntaan sellaista tyyppiä, joka tekee hyviä päätöksiä, kuin sellaista joka osaa selittää huonot päätöksensä hyvin. Heikka kirjoittaa Suomen presidenteistä:
"Heidän tapansa johtaa on kierrättää hokemia, joista muodostuu oma todellisuutensa..."
Hassua, kuulostaa ihan USA:n presidenttien puheen ominaispiirteiltä. Niiden, joissa amerikkalaiset ovat aina hyviksiä, ja muut joko raukkoja kyvyttömiä pelkureita tai jonkinlaisia kapitalismin tai kristinuskon arkkivihollisia. Taas joko tai.
Epävarmuusallergia näkyy myös amerikkalaisessa uskontomaailmassa, jossa ollaan kovasti hanakoita tarttumaan tieteen epävarmuuksiin todisteina tiedettä vastaan, Raamatun kirjaimellisen tulkinnan puolesta. Myös vanhat, jo poistuneet epävarmuudet käyvät tähän tarkoitukseen.
Heikka on ihan oikein huolissaan valtioneuvoston uusista jäsenistä, jotka työn aloittaessaan alkavat "...puhua samaa pötyä kuin muutkin."Tämä johtunee monista seikoista. Arvelen päällimmäisenä olevan syvään juurtuneet tavat sekä ministeriöiden saatavilla oleva tieto, sen laatu ja mahdolliset vääristymät. Voisiko olla niin, että kun uusi ministeri aloittaa, hänelle tuputetaan tiettyä toimintatapaa? Kaikki hänen alaisuudessaan työskentelevät ihmiset ovat jo omiin rutiineihinsa juurtuneita ja välittävät ministerille tietoa aina samalla tavalla, ja samoin vääristymin. Samoin sanomattomin ennakko-oletuksin jne. Kiinnostukseni psykologiaan puskee tässä nyt vähän läpi, mutta parempi sekin kuin virheellisesti syyttää toisia valehtelijoiksi. Ei ihme, että eduskunnassa ollaan tarkkoja valehtelu-sanan käytöstä. Valitettavaa tässä skenaariossa kuitenkin on, ettei demokratia toteudu, jos valituilla tyypeillä ei ole todellista valtaa tai se on tällä tavalla laimennettu byrokratialla.
 Lopuksi Heikka lainaa Paasikiveä: Totuuden tunnustaminen on viisauden alku, lisäten kuitenkin ettei totuuden tunnustaminen riitä. Ymmärrän tämän siten, että se pitää vielä vääristää palvelemaan jotakin tarkoitusperää, ennenkuin se kelpaa julkisuuteen. Ja sitten kysytään että kenenköhän totuudesta on kyse?
 Ymmärrän hänen kirjoituksensa lopusta kuitenkin yleisemmällä tasolla pointin, joka on ihan paikallaan: Poliitikot ja puolueet, kertokaa ohjelmanne selvästi artikuloiden. Ei tarvitse tyhmentää, selventää vain. Vaarana on tietysti, ettei yksikään puolue tiedä, mitä pitäisi tehdä ja jos näin on, ei ohjelmakaan luonnollisesti ole kovin selkeä.
Näihin masentaviin tunnelmiin täältä tähän. :)

lauantai 18. lokakuuta 2014

Viski, viski, viski

 Taas kohutaan alkoholista ja mainonnasta. Ylellä 17.10.2014 esitetty A-studio edusti taas sitä normaalia keskustelun tasoa, jossa kaikki puhuvat päällekkäin ja eri asioista. Ei kovin rakentavaa. Asiassa on monta tasoa, joista täytyisi voida keskustella erikseen.
 Alkoholijuomat ovat haitallisia terveydelle (niin yksilön-, kuin kansankin-), siitä ei kenelläkään liene enää tähän maailmanaikaan epäselvyyksiä. Mutta mitä päättäjien pitäisi tehdä? Tavoitteena tulisi toki olla alkoholijuomien käytön vähentäminen, ja aikanaan lopettaminen kokonaan. Mutta jos on edes hiventason tietämystä psykologiasta, tietää, ettei alkoholijuomien kiellolla ole toivottuja vaikutuksia, etenkään riippuvuussuhteessa oleville. Ellei toivottu vaikutus ole laittoman viinan maahantuontivillitys. Eli liian paljon liian aikaisin saa aikaan vastareaktion, joka johtaa vastakkainasetteluun ja sitten asia ei varmastikaan etene mihinkään vuosikymmeniin. Kuinka kansalaisten mielipiteisiin vaikutetaan? No mielipidevaikuttamisella. Mitä se on? Mainontaako vain? Miten olisi valistus? Ei sellainen soosoo-meiniki, vaan ymmärryksen lisääminen integroituna koulutukseen ja kasvatukseen. Siihen päälle niitä mainonnan rajoituksia. Kun nämä vielä toteutetaan pitkäjänteisesti hissukseen hivuttamalla, ei aiheesta edes synny mitään haloota. Kärsivällisin on voittaja. Narkkareilla ei oo mitään jakoo.
Mutta vähennetäänpä nyt sitä mainontaa. Ensiksi tulee tehdä selvä ero eri medioiden välille. Jos mainontaa pitää vähentää, vähennetään tahdosta riippumattomia mainoksia. Eli teiden varsilla ja bussipysäkeillä, ostoskeskuksissa ja muissa julkisissa tiloissa oleva mainonta hyppii silmille tahdosta riippumatta. Myös televiisori, radio ja netissä olevat mainosbannerit, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä itse sivuston kanssa, kuuluvat tähän kategoriaan. Mutta blogitekstin sensuroinnin kiellän ykskantaan. Jos joku haluaa kirjoittaa intohimonsa kohteesta, hänellä olkoon siihen mahdollisuus. Blogi ei kuitenkaan tuppaa kenenkään näytölle ellei sitä siihen itse hae. Myöskään alkoholipitoisen tapahtuman kotisivun sensuroiminen ei ole tarkoituksenmukaista, ellei koko juomakategoria ole laiton. Että sitä odotellessa. ;)
 Selvää on, että mielipiteisiin vaikuttavat monet asiat, ei vain mainonta. Nuorilla kaveripiirissä leviää tarinoita ja kokemuksia (ml. urbaanit legendat) alkoholista ja sen käyttökokemuksista. Näillä on varmasti suurempi vaikutus kuin parhaimmallakaan sihahtavalla mainoksella. Edelleen aliarvioidaan ihmisen omat kokemukset, jotka varmasti vaikuttavat alkoholijuomien nauttimistiheyteen. Tarpeeksi monta kertaa kun on oksentanut puun juurelle tai kadottanut kännykkänsä, sitä oppii.

Mutta yleisemmin, ratkeavatko ongelmat ylipäätään vain mielipidevaikuttamisella?Tämä onkin havaintojeni mukaan huolestuttava trendi myös yritysmaailmassa. Johtajat, kun eivät osaa tehdä itse asioille mitään (ei koulutusta, ei kokemusta), panostavat kömpelöön propagandaan, käsittelevät kaikkia ongelmia asenneongelmina. Samaten poliitikot tuntuvat haluavan ratkaista kaikki ongelmat siirtelemällä rahaa paikasta toiseen. Mikä se semmoinen ratkaisu on? Nyt hei oikeesti!

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Pakkoruotsista ja opetuksesta

Taas käy keskustelu pakkoruotsista kuumana. Ja taas ovat argumentit tunteisiin perustuvia ja retorisia. Ilmari Rostila on kirjoittanut aiheesta pamfletin, joka vilisee tarkoitushakuisia lainauksia ja perusteettomia oletuksia ruotsin kielen opiskelun haitoista. Tilastoja on ajan hengen mukaisesti luettu ja numeroita väännelty, mutta asioiden ymmärtämistä ei ole edes tavoiteltu. Painotetaan eroa, kuinka ruotsinkielisten on helpompi oppia suomea, kuin toisinpäin ja siitä tehdään tasa-arvokysymys! Todetaan ruotsinkielisten saksankielen opiskelun olevan helpompaa kuin suomenkielisten. Ylläripylläri, einstein! Kyseessä ovat kuitenkin sukulaiskielet. Kiilaa isketään tältä pohjalta myös tyttöjen ja poikien erilaisten oppimismahdollisuuksien ja -tulosten väliin. Ja sitten annetaan ymmärtää, että kaikki on pakkoruotsin syytä. Tämä kaikki on silkkaa retoriikkaa, eikä tilanne missään tapauksessa parane poistamalla pakkoruotsi. Lienee totta, ettei kovin moni -etenkään poika- ole koulussa kovin motivoitunut opiskelemaan ruotsia, mutta ennen kuin tehdään perusteettomia oletuksia, on ensin kysyttävä, mikä on syy? Vai voisiko asiassa olla monta syytä? Todellisuus harvoin on niin yksinkertainen, kuin reettori antaa ymmärtää.

Itse haluaisin nostaa esiin opetustavan tuloksiin vaikuttavana tekijänä. Kaikilla on kuitenkin vähän erilainen tapa oppia, oli aihe mikä tahansa. Tämä johtuu ainakin sukupuolesta, geeneistä, sikiökauden ja lapsuuden aikaisesta hermoston kehityksestä, sekä mahdollisesti monista muistakin tekijöistä (esim ruokavaliosta ja muista elintavoista, päähän kohdistuneista vaurioista jne.). On alun alkaen hölmöä kuvitella yhden koulutustavan sopivan kaikille. Kun opetus yhdenmukaistetaan, on selvää että näitä oppimisvaikeuksia tulee. Kieli on tässä hieman vaikea tapaus, kun kyseessä on abstrakti aihe, jonka oppimiseen liittyy sosiaalisia, kognitiivisia ja motorisia taitoja. Lisäksi omasta mielestäni kielen oppimisessa ei tarvittaisi niin paljon kielitiedettä. Kielitiede auttaa toki asioiden jäsentämisessä ja eri kielten vertailussa, mutta samalla saattaa muodostaa osalle ylipääsemättömän esteen kielen oppimisessa. Ikäänkuin ylimääräisen välivaiheen, jota kautta kieli on yritettävä oppia. Englannin kielessähän suuri osa tästä hutusta voidaan ohittaa, kun kieltä näkee ja kuulee kaikkialla ja sen sanastosta ja rakenteista tulee automaattisia kuin itsestään. Ei siis ihme, että monilla on traumoja juuri ruotsin kielen opiskelusta. Edelleen kun ruotsin aloittamista usein lykätään viimeiseen asti, oppiminen vaikeutuu entisestään. Tähän jos mihin tulisi mielestäni puuttua. Rostilan pamfletissa nähdään toistuvasti ruotsin opiskelu haitallisena ja tarpeettomana, mutta hänen esittämänsä todistusaineisto voidaan jatkuvasti nähdä myös todisteena päinvastaisesta. Siitä että ruotsin kielen opiskelu parantaa suomalaisten mahdollisuuksia opiskella ja työskennellä. Sinällään kannatan esitettyä joustavuutta opiskelussa yleensäkin, mutta en näe erikseen syytä puuttua juuri ruotsin kielen asemaan. Meillähän on muutenkin maahanmuuton seurauksena jatkuvasti monipuolistuva kieliympäristö, josta syystä kielten opiskelua pitäisi määrällisesti lisätä, ei vähentää. Mutta tärkeimpänä näkisin tosiaan opetuksen laadun. Tämä vaatii tietenkin paljon tutkimusta, ennen kuin tiedetään millaista hyvä kielen opetus sitten olisi. Minulla ei siihen tähän hätään ole vastausta. Itse vain koen kielten opetustavan tuhoneen kiinnostukseni kieliin.

Siihen, tulisiko ruotsi nyt vapaaehtoistaa, en silti ota kantaa. Tämä siksi, että sillä ei mielestäni ratkaista mitään ongelmia tehtiin niin tai näin. Jonkinlaisen koston tyydytyksen se varmaan joillekin antaisi, mutta soisin yhteisiä asioita hoidettavan vähemmin tuntein ja enemmin järjin.
Lähdenpä tästä kuuntelemaan Finntrollia sitten. Hejdå!

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Fiksumpi tapa

Mitä on politiikka?
 Viimeaikaisen budjettiriihen seuraaminen on saanut minut sille kannalle, että se ei ole muuta kuin rahojen siirtelyä paikasta toiseen erilaisin ideologisin painotuksin. Kokoomus haluaa "kannustaa" ihmisiä tekemään enemmän työtä ja menestymään, viemällä heiltä edellytykset siihen esim. koulutus, terveys jne. Vasemmisto haluaa jakaa rahaa kaikille, muttei tiedä, mistä sitä rahaa tulee. Tokihan on näitä rakennemuutoksia tehty myös, mutta siinäkin tuijotetaan vain rahoja. Mietitään miten "sama asia" voitaisiin tehdä halvemmalla. Kokonaan toinen asia - johon en nyt puutu - on puolue- tai henkilökohtainen poliittinen taktikointi, joka ei sekään edistä Suomen etua. Mutta mikä sitten edistäisi?
 Miten olisi asioiden tekeminen fiksummin? Tiedehän kehittyy koko ajan. Joskus siinä hoksataan asioita, jotka vaativat vain uudenlaista ajattelua, mutteivät suuria investointeja. Nämähän olisivat täydellisiä toimia vaikeisiin taloudellisiin aikoihin. Tällaisia asioita poliitikkojen pitäisi ideoida, ja jos ei itseltä irtoa, niin kuunnella muiden ideoita. Eikä pidä ruveta tuomitsemaan vaikka asiantuntijoillakin olisi ennakkoluuloja. Ihmisiä hekin vain ovat, ja useimmiten he ovatkin viimeisiä käännynnäisiä. Esitän nyt kaksi ideaa, joita muutkin ovat jo esittäneet, mutta jotka syystä tai toisesta eivät piirry päättäjien tutkalle, eivätkä siten manifestoidu lakeina ja asetuksina. Molemmat liittyvät terveydenhoitoalaan. Mainittakoon etten ole itse minkään alan asiantuntija, enkä Lions-Clubin jäsen.

 Akupunktio puudutusmetodina tai osana sitä. On tutkittu ja toimii. Ei tiedetä miten, mutta eihän kaikesta muustakaan tiedetä esim. psykoterapeuttisista sähköshokeista (Yle Akuutti 30.3.2014). Akupunktiota on käytetty moderneissa leikkauksissa Kiinassa vuosikymmeniä (ml. avosydänleikkaukset). Potilas toipuu nopeammin ja vähemmillä komplikaatioilla, kun ei tarvitse toipua kemiallisista puudutus- ja nukutusaineista. (Yäk!) Osastollaoloaika vähenee ja sitä myöten kustannukset. Miksei tämä ole jo käytössä? Parempaa jälkeä halvemmalla. Haloo?

http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/21570137

http://veronicaallen.hubpages.com/hub/Acupuncture-Anesthesia-An-Alternative-Look-At-Convential-Anesthesia

Tietysti kaikkien kannalta parempi vaihtoehto olisi, jos ei sairastuttaisi ensinkään. Toinen ehdotus onkin puuttuminen valosaasteeseen. Epäilty on pitkään, mutta koko ajan selvemmin käy ilmi, että yöllisellä valolla on vaikutus useimpiin elollisiin olioihin, meillä inehmoilla unen laatuun ja sitä kautta suoraan terveyteen. Luettuani Jari Lyytimäen ja Janne Rinteen kirjan Valon Varjopuolet, näen taas yhden asian johon päättäjät voisivat vaikuttaa, mutteivät pidä tärkeänä. Ja mikä hienointa, nämä eivät vaadi mitään miljardi-investointeja. Valosaasteeseen voi vaikuttaa ihan vain suuntaamalla valaisimet oikein ja rajoittamalla sopivilla varjostimilla. Puhumattakaan sammuttamisesta aikoina, jolloin valoa ei tarvita. Siitä koituisi semmoiset energiansäästöt, että kuka enää kaipaa uutta ydinvoimalaa?

http://www.hs.fi/kotimaa/a1381717926127

http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/valosaaste-aiheuttaa-stressia-ja-liikalihavuutta/2335340

Muistettakoon, etteivät lääkärit pesseet käsiään 1800-luvulla ja sitä ennen, siirtyessään potilaalta toiselle. Kyse on vain ajattelutavan muutoksesta tiedon lisääntyessä. Löydetään fiksumpi tapa tehdä asioita.
 Eli niin paljon kuin talousasiat ovatkin politiikan ytimessä, sinne tarvittaisiin myös luovuutta ja kiinnostusta yhteiskunnasta laajemminkin. Ja sitä kuuluisaa ratkaisukeskeisyyttä ja rohkeutta tarttua ensikatsomalta kummallisiinkin asioihin. Ei pidä myöskään pelätä tarttua vähäpätöiseltä vaikuttaviin asioihin. Niillä voi olla suuri vaikutus jo tuhannen vuoden päästä. ;)

torstai 20. maaliskuuta 2014

Naton kierrän orren ympäri, Ukrainan pistän taskuun.

 Ukrainan kriisi on puhuttanut paljon viime viikkoina ja siitä on seurannut muutamia mielenkiintoisia ilmiöitä. Yksi on tietysti se, että taas on yksi syy puhua Natosta kiihkeään sävyyn. Ja taloudesta. Ja jostain syystä myös maamiinoista.
 Nato-keskustelua on leimannut tunne ja kaikenlainen epämääräinen retoriikka. Pelotellaan, että sieltä se ryssä jo hyökkää, mökkitontti kerrallaan syö Suomi-neidon pakaraa. Ja ratkaisuna tai vastauksena nähdään Nato. Sitten on kaikki hyvin. Ei ole sotia, eikä pelkoa ydinsodasta. Vai..? Kunpa asiat olisivatkin niin yksinkertaisia. Toisaalla pelotellaan "Naton" sodilla, joihin Suomi tahtomattaan sitten joutuisi sekaantumaan puolueellisena maana. Ja ammattiarmeijakin varmaan olisi tulossa. Miten sitten käy uskottavan itsenäisen puolustuksen? Katsotaanpa joitain faktoja.
Kelpaisiko Suomi Naton jäseneksi? Ei. Nato ottaa jäsenekseen vain valtioita, joiden kansa sitä haluaa. Jäsenyys on mahdollinen siis vain siinä tapauksessa, että kansanäänestyksessä toteamme haluavamme Natoon. (muoks: Ilmeisesti eduskunnan kahden kolmasosan enemmistö riittäisi myös)
Entä teknisesti? Kalustoltaan Suomi on Natompaa kuin jotkut jäsenmaat, esim serkkukansamme Unkari, jolla siis on Suomen tapaan edelleen sama neuvostoaikainen 7.62x39 käytössä pääasiallisena kiväärikaliiberina. Samat PKM-konekiväärit ja Dragunov-tarkkuuskiväärit löytyvät niin unkarilaisista, kuin suomalaisistakin varusteista. BMP, BTR, T-72 ovat myös tuttuja molemmille. Lisäksi Suomella on Leopard-taistelupanssarivaunut ja tietysti ne Hornetit. Eli käytännössä Suomea on viety Natoa kohti ainakin kalustovalinnoilla jo ysäriltä lähtien. Se, onko tämä ollut se perimmäinen tarkoitus, vai ovatko kyseiset aseet ja alustat olleet oikeasti parempia, on ihan toinen kysymys. Ja kolmas on se, kuinka kauan jenkit pitävät kiväärikaliiberinsa. Hehän voivat yksipuolisesti vaihtaa standardinsa ja odottaa muiden Nato-maiden seuraavan perässä. Itse en haluaisi PV:n vaihtavan kaliiberia ainakaan Naton 5.56x45:een. Voi johtua osin tunnesyistä ja myönnän sen avoimesti. :)
Tuleeko Suomeen sitten palkka-armeija? Useimmat Naton jäsenet ovat lakkauttaneet asevelvollisuusarmeijansa, mutta tätähän ei Nato sanele. Esim. Norjassa ja Tanskassa aseet ovat edelleen velvollisia. Kyse lienee enemmän taloustilanteesta ja puolustusmäärärahojen laskevasta trendistä, mutta myös sodankuvan muuttumisesta erikoisjoukkopainotteisemmaksi, nopeammaksi ja teknisemmäksi. Laatu korvaa määrän.
Joutuisiko Suomi sotimaan muiden sotia/Saisiko Suomi varauksetta vaikkapa USA:n avun joutuessaan hyökkäyksen kohteeksi? Ei. Jokainen jäsenmaa päättää edelleen omista tekemisistään, ja siitä miten osallistuu, jos osallistuu.
Myös on puhuttu Ruotsin valinnasta, joka ilmeisesti linkittyy vahvasti Suomeen. Suomi ja Ruotsi ovat edelleen paketti, joka siis liittyy tai ei liity Natoon. Joka tapauksessa yhdessä ollaan. Itse ajankin syvempää sotilasyhteistyötä tuon molemmat maailmansodat välttäneen valtion kanssa. Siis muutenkin kuin poolopaitojen ja vihreiden sukkien merkeissä.
 Nyt kysymys Natosta on joka tapauksessa turha. Kyseessä on pitkän tähtäimen asia, johon ei päivän politiikan pitäisi vaikuttaa. Lisäksi liittyminen tällaisena aikana antaisi Venäjälle ihan väärän viestin. Että me pelkäämme. Sama vaikutus on tietysti Jussi Niinistön maamiina-hänkslätyksellä. Hävetkää hätähousut.

 Onko Venäjä kaikella arsenaalillaan kykenevä tuhoamaan Suomen? Varmasti. Onko Venäjä kykenevä valtaamaan Suomen? Todennäköisesti. Tekeekö se kumpaakaan näistä? No ei. Koska se ei ole millään mittarilla kannattavaa. Tämmöisen maapläntin valtaaminen jonkun Venäjän imperiumi-nostalgian takia olisi sulaa hulluutta. Lisäksi meillä on niin paljon mielenvikaisia aseharrastajia ja vihaisia äitikorttilaisia, ettei maksa vaivaa. Putinin toimista voi päätellä miehen laskelmoineen juoniaan pitkään, ja kun tilanne Kiovassa meni fubar, oli oikea aika toimia. Todennäköisesti hän myös mieltää tämän jonkinlaisena testinä "lännelle". Reaktio on ollut aika varovainen. Amerikkalaisilta tämän ymmärtää, kun ovat kerta toisensa jälkeen itse tehneet paljon pahempaakin. Eurooppa on ensisijaisesti huolissaan taloudestaan, mutta kai se on pakko jotenkin symbolisesti vähän näpäyttää. Kun eivät muut voi mitään, herää kysymys: Kuinka kauan Venäjän kansa antaa asioiden eskaloitua? Sallisivatko he maansa ajautuvan sotaan kenenkään kanssa? Nähdäänkö uusi hajoaminen? Vallankumous? Putinin tuoli vaikuttaa vielä varsin tukevalta, mutta nyt sosiaalisen median aikana pelkkä perinteisen median omistaminen ei ehkä riitä vaikuttamaan kansalaisten mielipiteeseen tarpeeksi. Jos Ukrainan konflikti repeää veriseksi veljessodaksi, voi olla ettei Putinista tule Venäjän imperatoria. Ainakaan tähänastisin semidemokraattisin keinoin. Saas nähdä kuin jätkän käy.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Monikulttuurisuudestakin

 Kun puhutaan monikulttuurisuudesta, usein unohdetaan määritellä, mitä on kulttuuri. Kapeasti kulttuurilla voidaan tarkoittaa taidetta ja sen ympärillä pyöriviä toimijoita. Laajemmassa merkityksessä siihen kuuluvat lisäksi uskonto, urheilu, kieli, ruokavalio ja ruokailutavat, kodin järjestys, lasten kasvatusmetodit, yhdistystoiminta, kaupankäynti, politiikka, ja vaikkapa lait. Eli lyhyemmin kaikki ihmisen toiminta. Maahanmuuton vastustajat usein vetävät huolettomasti yhtäläisyysmerkkejä kaiken kulttuurisen toiminnan oheen, kuten muslimeja Suomeen = sharia-laki Suomeen. Edelleen vedotaan muiden monikulttuuristenkin maiden levottomuuksiin ja ehdotetaan syyksi maahanmuuttoa. On helppo osoittaa sellaista jonka näkee niin sanotusti naamasta, eli ihon väri tai muut geneettiset piirteet. Kulttuurit eivät toimi näin. Ihminen joka tulee Suomeen islamilaisesta maasta, ei varmaan edes halua tänne sharia-lakia. Eikö hän olisi silloin mennyt johonkin toiseen islamilaiseen maahan, jossa sellainen on tai jossa edes tiedetään, mitä se tarkoittaa? Itse haluan luottaa siihen, että ihmiset ovat fiksuja ja osaavat erottaa hyvät jutut huonoista. Omaksua uudesta kulttuurista toimivia asioita, ja tehdä parannusehdotuksia vanhaan. Johonkin tästä on mentävä, miksei siis eteenpäin?

 Todellisuudesta nähdään, että monikulttuurisuus rikastuttaa yhteiskuntaa, lisää luovuutta ja parantaapa geeniperimääkin. Ongelmatonta yhteisöelämä ei toki missään ole, mutta sen pelon takia ei kannata sulkeutua kuoreensa. Nämäkin ongelmat johtuvat ainakin enimmäkseen huonosta politiikasta tai vain olosuhteista (maanjäristykset seurauksineen, ulkovaltojen interventiot jne.). Pohjoisissa maissa etelän kiivas veri voi toki vaikuttaa kuohahtavan helpommin kuin kantaväestöllä (selvinpäin) keskimäärin, mutta sitä ei voi määritellä syyksi mihinkään ongelmaan.

 Suomenkin kulttuurissa on monia ulkomaisia vaikutteita, kuten hampurilaiset, pizzat, ja monet lähes yksinomaan sokeria sisältävät juomat. THL on ymmärrettävästi huolissaan näistä ulkomaisista vaikutteista, muttei ole kieltämässä maahanmuuttoa Pohjois-Amerikasta. Lakimme ja suuri osa muustakin kulttuuriksi miellettävästä on tullut meille Ruotsista, ja sinne muualta Euroopasta. Joulu on osin esikristillinen roomalainen juhla rusinaglögeineen ja lahjoineen, ja  vapun vieton perinteetkin ovat tuhatvuotisen valtakunnan perintöä.
 Muualla peribrittiläinen tee on peräisin Kiinasta, USA:n pizza on peräisin Italiasta, monien maiden perustuslait ovat sukua toisilleen, ja YK:n peruskirja niille.
 Ja tästä päästään - jos ei geologiseen - niin ainakin arkeologiseen aikaan:
Kulttuurit eivät ole mitään muuttumattomia pyhiä yksiköitä, joita ei voi eikä saa muuttaa. Ne ovat ajan kuvia. Kulttuureissa kuten muissakin kategorioissa, muutos on ainoa pysyvä asia. Sen sijaan että marisee ja vastustaa ilman järkisyitä, voisi olla luomassa uutta kulttuuria sellaiseksi kuin haluaa. Peräänkuulutan asioista puhumista. Pidetään ne hyvät jutut, tunnistetaan ongelmakohdat, ja korjataan ne niin kuin parhaiten osataan.
 Hyvänä esimerkkinä puutteellisesta spesifisyydestä poliittisessa keskustelussa voi pitää perussuomalaisten "argumentteja" Homoliitto-keskustelussa. Puhutaan polygamiasta. Puhutaan pedofiliasta. Puhutaan eläimiin sekaantumisesta. Muttei vahingossakaan itse asiasta. Avioliittoa miehen ja naisen välisenä asiana perustellaan milloin raamatulla, milloin perinteellä ja milloin voimassa olevalla lailla. Mikään näistä ei ole järkisyy olla muuttamatta lakia.
 Yhtä lailla on turha etsiä syyllistä Euroopan (ja laajemminkin) tämänhetkiseen kuohuntaan, etenkään syyllistämällä ihmisryhmiä. Järkisyyt löytyvät huonosta johtamisesta, vaikkei senkään toitottaminen mitään ratkaise. Ymmärryksen lisääminen ratkaisee.

 Siinä. Olen tunnistanut ongelman. Poliitikot,virheet korjaten eduskuntaan, mars!
;)

lauantai 25. tammikuuta 2014

Onko pakko jos ei osaa?

Uusimmassa Pressiklubissa Ruben haastatteli Antti Rinnettä. Lähetyksessä pohdittiin sdp:n tilaa, tulevia puheenjohtajakahinoita sekä sosiaali- ja terveysministeri Susanna Huovisen ehdotusta siirtää kolmosolut Alkoon. Mainittakoon etten itse kuluta alkoholia, joten se ei ole kirjoitukseni vaikuttimena.
 Puolueiden tilaa tarkastellaan gallupein. Nämä tilastot kertovat kulloisenkin tilanteen jollakin tarkkuudella. Ne heijastelevat viimeksi kuluneiden viikkojen ja kuukausien tapahtumia ja niistä seurannutta mediamylläkkää. Niistä ei ole työkaluiksi kovin vakavaan päätöksentekoon. Ihmisen (siis myös sinun ja minun) mieli on niin järjestelmällisesti altis tulkitsemaan toiveitaan ja pelkojaan noista luvuista, ettei kannata luottaa itseensä tässä. Eli toisin sanoen vähemmän on näissä asioissa enemmän. Kun ei tiedä (tai välitä) gallupeista, on helpompi keskittyä itse päätettäviin asioihin. Tämä pätee sekä poliitikkoihin että äänestäjiin. Äänestäjän tehtävä ei ole voittajan veikkaaminen, eikä poliitikon tehtävä ole sen veikkaaminen, mistä kannatusta saisi. Ei ainakaan pitäisi olla.
 Myös puheenjohtaja valitaan puolueisiin varsin talousteoreettisin perustein. Tutkitaan "kuluttajien" mieltymyksiä ja valitaan puheenjohtaja sen perusteella. Näihin mieltymyksiin kuuluvat tietysti sukupuoli, ikä, horoskooppimerkki, lempiväri ja onko lemmikkieläintä. :) Erityisesti kokoomuksesta kuultaa tämmöinen, mutta lienee äänestävien jäsenten ajattelun taustalla muissakin puolueissa.
 Ja sitten on tämä keskiketterän alkoistuminen. Ehdotuksen motivaattorina ovat ymmärtääkseni sosiaali- ja terveysministeriön tilastot suomalaisten sairasteluista ja kuolinsyistä, joissa alkoholi näyttelee merkittävähkömmänpuoleisehkoa osaa. On luonnollista, että kyseisessä ministeriössä joku huolestuu ja haluaa tehdä asialle jotain. Ja kun kyseisen ministeriön toimiala on kapea, ovat ehdotetut työkalut yhtä kapeita. Esimerkiksi koulutus ei kuulune näihin. Näkisin kuitenkin tämän kaikkein suositeltavimpana tapana vähentää jonkin ravintoaineen tai vastaavan kulutusta. Itselleni riitti alkoholistien toimien seuraaminen ja kännisen örvellyksen näkeminen selvin päin, sekä sen miettiminen, mitä he tästä oikein saavat. Tietysti ehdotus toteutuessaan olisi myös pyllistys ruokakaupoille ja seuraisi kaljaralli Virosta ym eu-maista. Ja mitä sanoo eu:n kilpailuviranomainen Alkon monopolisoidessa keppanan? Hmm.
 Huovisella on tilanteessa kaksi painetta: Paine tehdä jotain palkkansa eteen ja paine miellyttää äänestäjiä (osin päällekkäiset). Valitettavasti hänen katsantokantansa näkyy olevan yhtä kapea kuin ministeriönsä ala. Tämä on ongelma. Kaikessa erikoistuminen on vienyt päätöksentekoa huonompaan suuntaan, koska asiat itse eivät ole näin toisistaan irrallisia ja riippumattomia. Onhan se toki keino vähentää oluen myyntiä Suomessa, mutta oliko tässä tarkoitus vaikuttaa niihin kuolinsyytilastoihin? Kyllä ihmiset hakevat alkomahoolinsa muualta, jos sitä ei Suomesta saa tai se on liian kallista. Niin on tehty ennenkin.
 Sama ilmiö on nähtävissä lääketieteen kehityksessä. Tieto on yhä sirpaleisempaa ja yhä enemmän tuijotetaan numeroarvoja ja tehdään mekaanisesti päätöksiä niiden perusteella. Eli hoidetaan tilastoja, ei ihmisiä. Usein myös lääketieteellisissä julkaisuissa on tulokset muotoiltu tyyliin: "Vähensi oireita n%" jne. Kukaan ei puhu parantumisesta ja ongelman ratkeamisesta.
Pitäisikin olla tiede, jonka perustehtävänä olisi muiden tieteiden yhdistäminen vastauksen löytämiseksi yhteiskuntaa vaivaaviin käytännön ongelmiin. Filosofia on aiemmin ollut tällainen. Liekö siitä siihen enää?
 Edelleen, yrityksiäkin johdetaan vastaavalla tavalla taulukoihin tuijottaen. Olenkin vitsaillut, että nykyajan yritysjohtajat voitaisiin korvata yksinkertaisella koodinpätkällä, joka tuottaa tietyn vasteen tiettyjen raja-arvojen ylittyessä tai alittuessa. Yrityksen tulos saattaisi jopa parantua kun tuohon pikkukoodiin vielä lisättäisiin joku satunnaismuuttuja, ettei kaikki olisi niin mekaanista ja systemaattisen huonoa. :)
Ei ole ihme ettei osata muuttua, kun tietoa on liikaa eikä sitä osata käyttää. Kehityksen paikka, koulutuksen kautta.