torstai 20. maaliskuuta 2014

Naton kierrän orren ympäri, Ukrainan pistän taskuun.

 Ukrainan kriisi on puhuttanut paljon viime viikkoina ja siitä on seurannut muutamia mielenkiintoisia ilmiöitä. Yksi on tietysti se, että taas on yksi syy puhua Natosta kiihkeään sävyyn. Ja taloudesta. Ja jostain syystä myös maamiinoista.
 Nato-keskustelua on leimannut tunne ja kaikenlainen epämääräinen retoriikka. Pelotellaan, että sieltä se ryssä jo hyökkää, mökkitontti kerrallaan syö Suomi-neidon pakaraa. Ja ratkaisuna tai vastauksena nähdään Nato. Sitten on kaikki hyvin. Ei ole sotia, eikä pelkoa ydinsodasta. Vai..? Kunpa asiat olisivatkin niin yksinkertaisia. Toisaalla pelotellaan "Naton" sodilla, joihin Suomi tahtomattaan sitten joutuisi sekaantumaan puolueellisena maana. Ja ammattiarmeijakin varmaan olisi tulossa. Miten sitten käy uskottavan itsenäisen puolustuksen? Katsotaanpa joitain faktoja.
Kelpaisiko Suomi Naton jäseneksi? Ei. Nato ottaa jäsenekseen vain valtioita, joiden kansa sitä haluaa. Jäsenyys on mahdollinen siis vain siinä tapauksessa, että kansanäänestyksessä toteamme haluavamme Natoon. (muoks: Ilmeisesti eduskunnan kahden kolmasosan enemmistö riittäisi myös)
Entä teknisesti? Kalustoltaan Suomi on Natompaa kuin jotkut jäsenmaat, esim serkkukansamme Unkari, jolla siis on Suomen tapaan edelleen sama neuvostoaikainen 7.62x39 käytössä pääasiallisena kiväärikaliiberina. Samat PKM-konekiväärit ja Dragunov-tarkkuuskiväärit löytyvät niin unkarilaisista, kuin suomalaisistakin varusteista. BMP, BTR, T-72 ovat myös tuttuja molemmille. Lisäksi Suomella on Leopard-taistelupanssarivaunut ja tietysti ne Hornetit. Eli käytännössä Suomea on viety Natoa kohti ainakin kalustovalinnoilla jo ysäriltä lähtien. Se, onko tämä ollut se perimmäinen tarkoitus, vai ovatko kyseiset aseet ja alustat olleet oikeasti parempia, on ihan toinen kysymys. Ja kolmas on se, kuinka kauan jenkit pitävät kiväärikaliiberinsa. Hehän voivat yksipuolisesti vaihtaa standardinsa ja odottaa muiden Nato-maiden seuraavan perässä. Itse en haluaisi PV:n vaihtavan kaliiberia ainakaan Naton 5.56x45:een. Voi johtua osin tunnesyistä ja myönnän sen avoimesti. :)
Tuleeko Suomeen sitten palkka-armeija? Useimmat Naton jäsenet ovat lakkauttaneet asevelvollisuusarmeijansa, mutta tätähän ei Nato sanele. Esim. Norjassa ja Tanskassa aseet ovat edelleen velvollisia. Kyse lienee enemmän taloustilanteesta ja puolustusmäärärahojen laskevasta trendistä, mutta myös sodankuvan muuttumisesta erikoisjoukkopainotteisemmaksi, nopeammaksi ja teknisemmäksi. Laatu korvaa määrän.
Joutuisiko Suomi sotimaan muiden sotia/Saisiko Suomi varauksetta vaikkapa USA:n avun joutuessaan hyökkäyksen kohteeksi? Ei. Jokainen jäsenmaa päättää edelleen omista tekemisistään, ja siitä miten osallistuu, jos osallistuu.
Myös on puhuttu Ruotsin valinnasta, joka ilmeisesti linkittyy vahvasti Suomeen. Suomi ja Ruotsi ovat edelleen paketti, joka siis liittyy tai ei liity Natoon. Joka tapauksessa yhdessä ollaan. Itse ajankin syvempää sotilasyhteistyötä tuon molemmat maailmansodat välttäneen valtion kanssa. Siis muutenkin kuin poolopaitojen ja vihreiden sukkien merkeissä.
 Nyt kysymys Natosta on joka tapauksessa turha. Kyseessä on pitkän tähtäimen asia, johon ei päivän politiikan pitäisi vaikuttaa. Lisäksi liittyminen tällaisena aikana antaisi Venäjälle ihan väärän viestin. Että me pelkäämme. Sama vaikutus on tietysti Jussi Niinistön maamiina-hänkslätyksellä. Hävetkää hätähousut.

 Onko Venäjä kaikella arsenaalillaan kykenevä tuhoamaan Suomen? Varmasti. Onko Venäjä kykenevä valtaamaan Suomen? Todennäköisesti. Tekeekö se kumpaakaan näistä? No ei. Koska se ei ole millään mittarilla kannattavaa. Tämmöisen maapläntin valtaaminen jonkun Venäjän imperiumi-nostalgian takia olisi sulaa hulluutta. Lisäksi meillä on niin paljon mielenvikaisia aseharrastajia ja vihaisia äitikorttilaisia, ettei maksa vaivaa. Putinin toimista voi päätellä miehen laskelmoineen juoniaan pitkään, ja kun tilanne Kiovassa meni fubar, oli oikea aika toimia. Todennäköisesti hän myös mieltää tämän jonkinlaisena testinä "lännelle". Reaktio on ollut aika varovainen. Amerikkalaisilta tämän ymmärtää, kun ovat kerta toisensa jälkeen itse tehneet paljon pahempaakin. Eurooppa on ensisijaisesti huolissaan taloudestaan, mutta kai se on pakko jotenkin symbolisesti vähän näpäyttää. Kun eivät muut voi mitään, herää kysymys: Kuinka kauan Venäjän kansa antaa asioiden eskaloitua? Sallisivatko he maansa ajautuvan sotaan kenenkään kanssa? Nähdäänkö uusi hajoaminen? Vallankumous? Putinin tuoli vaikuttaa vielä varsin tukevalta, mutta nyt sosiaalisen median aikana pelkkä perinteisen median omistaminen ei ehkä riitä vaikuttamaan kansalaisten mielipiteeseen tarpeeksi. Jos Ukrainan konflikti repeää veriseksi veljessodaksi, voi olla ettei Putinista tule Venäjän imperatoria. Ainakaan tähänastisin semidemokraattisin keinoin. Saas nähdä kuin jätkän käy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti