No nyt se sitten kaatui.
Luvassa on 1,5 miljardin säästöt lapsiperheiltä ja eläkeläisiltä ja opiskelijoilta ja työttömiltä ja sairailta ja terveiltä ja... Huoh. Kyllä, nyt olemme kriisitietoisia. Vähän välittyy semmoinen kaviourautuminen tästä käytävästä keskustelusta ja taustalta kuultavasta ajattelusta (tai sen puutteesta). Ehkä taloutemme junnaus johtuu jostain muusta kuin taulukkolaskennassa näkyvistä yksikkötyökustannuksista. Ne ovat tietysti helppo kohde, jolle voi erikseen ajatellen tehdä jotain. Ehkä laitetaankin liian suuri painoarvo sille, mitä valtio voi tehdä, ja liian vähän ajatellaan asioita laajasti esimerkiksi koulutuksen kautta. Hyvä ja tarkoituksenmukainen koulutus on kuitenkin edelleen se, mikä tuottaa niitä työpaikkoja, eivät laskentataulukot tai niistä tehtävät hätäiset tulkinnat. Tänään oli Helsingin Sanomissa mielenkiintoinen juttu autisteista, joiden erikoistaitoja ei ole osattu hyödyntää työelämässä. Myöskään heidän heikkouksiaan ei ole osattu ottaa huomioon työpaikkaa suunniteltaessa eikä työlle tekijää haettaessa. Tämä on esimerkki ekstrovertista ihanteesta jota on pitkään pidetty tavoitteena kasvatuksessa ja käyttäytymisnormien arvioinnissa, johtajakoulutuksessa, jopa lääketieteellisissä diagnooseissa (Cain 2012). Tällaisia järjestelmän halvaannuttavia rajoitteita ei enää hyväksytä monien muiden erilaisuuksien osalta, miksi siis tämänkään? Kuten monet historian suuret murrokset, tämäkin on suurelta osin ajattelusta kiinni. Jos tästä halutaan eteenpäin, pitää opetella ajattelemaan eri tavalla. Se ei onnistu samaa vanhaa kaavaa toistamalla, samoja mittareita tuijottamalla tai samoja tahoja syyttämällä. Eikä etenkään samoja touhottajia äänestämällä. Tärkeää ei siis ole se mitä seuraavaksi tehdään, vaan se mitä seuraavaksi ymmärretään. Prosessikaavio on tekemistä jaksottava apuväline, ei ymmärrystä lisäävä.Ymmärrystä ei edelleenkään voi korvata millään. Ei reippaalla hymyllä, ei suurilla tunteilla, ei kansansuosiolla eikä kekseliäillä uudissanoilla (jälkimmäiset ovat kyllä mukavia). Yhteiskunnan hyvinvointi, niinkuin moni muukin asia koostuu miljardeista pienistä asioista, jotka vaikuttavat toisiinsa osin ennalta arvaamattomin tavoin. Kokonaisuuden ymmärtäminen on toki mahdotonta kenellekään yksittäiselle ihmiselle tai sellaiseksi itsensä mieltävälle. Lähtökohta pitäisi kuitenkin olla ihminen luonnon kestokyvyn asettamissa rajoissa. Nämä ovat ne asiat joita emme voi muuttaa. Talouden järjestelmän ja lait olemme itse rakentaneet, joten niihin meillä on täysi oikeus ja velvollisuuskin tehdä muutoksia. Miksi nämä kuitenkin tuntuvat olevan niitä vaikeimpia asioita? On niin paljon erilaisia etujärjestöjä ajamassa asioitaan, että tärkein muuttuja lienee raha. Kenellä rahaa on, saa mielipiteensä ja -tekonsa läpi valtarakenteeseen. Tämä on häirinnyt minua pitkään enkä ole keksinyt ratkaisua. Ilmeisesti tämä on se, missä vaiheessa ihminen lajina on tällä hetkellä menossa. Tämä huolestuttaa.
Nyt sitten niitä pieniä puroja, joista saadaan iso vuolas virta. Terveys ei kyllä ole mikään triviaali juttu. Jälleen lähtökohtana pitää olla ihminen, ei lääketeollisuus tai talousjärjestelmän luvut ja niiden tulkinnat. Jos lääke ei paranna, se on turha. Jos lääkettä joutuu ottamaan lopun ikänsä ja siitä koituu ikäviä sivuvaikutuksia, se ei ole markkinointikelpoinen, eikä missään tapauksessa ratkaisu. Jos sairaus voidaan parantaa ja uusiutuminen estää ruokavaliolla tai muulla elämäntapamuutoksella, miksi edelleen määrätään lääkkeitä, jotka eivät paranna? Ajattelutapana tilastojen soveltaminen yksilöön on aikansa elänyt. Kun ihmiset saadaan pidettyä terveempinä ymmärryksen lisääntyessä, (näinhän se kai pitäisi olla?) paranee myös heidän työtehonsa ja vähenee hoitokoneiston kuormitus. Tehopuolta ovat useammatkin huomautelleet yhteiskuntasopimukseen liittyen. Eli facebook ja youtube pannaan työpäivän ajaksi? Tätä jos lähtee ajattelemaan normaalin pinnallisesti tulee ensin mieleen tekninen esto. Nämä ovat kuitenkin kaikki kierrettävissä joten siihen ei missään tapauksessa pidä lähteä. Se on muutenkin vastakkainasettelua rakentava tie. Oikea tie on sopia asia henkilöstön kanssa. Tunnistaa ja tunnustaa ongelma ja vaihtaa mielipiteitä, muodostaa yhteinen mielipide (ei niinkuin maan hallitus tässä yhteiskuntasopimuksessa tuputtamalla omaansa ainoana oikeana) ja sitä kautta löytää ratkaisu. Asiaan voidaan toki palata myöhemminkin pienen säädön merkeissä, mutta siitä ei saisi tulla ikuisuusprojektia; vitsiä, josta vain puhutaan muttei tehdä mitään. Näin käy liian helposti.
Vielä yksi henkilökohtainen juttu. Itse kehittäisin arkkitehtien koulutusta tai rakennusmääräyksiä kieltämällä 90 asteen kulmat pohjapiirrustuksissa, ainakin betonirakenteissa, kansanterveyden nimissä. Niistä on nimittäin seurauksena äärettömän huono akustiikka, jolla tutkitusti on vaikutusta ihmisen henkisiin toimintoihin ja stressitasoon. Tästä voisi tulla myös matkailuvaltti tulevaisuudessa kun kaikki talot olisivat seitsenkulmaisia. ;) Rakennusten 3D-tulostuksen kehittyessä tämä ei liene edes kalliimpaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti