Natoon liittyminen

 Olen tässä blogissa aiemmin todennut olevani hieman Natoa vastaan koska olen toivonut Suomen voivan olla rauhassa, ärsyttämättä Venäjää. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut mieleni muuttumaan. Tämä siksi että aiempi näkemykseni perustui olettamukselle, että Venäjä edes pyrkii olemaan eurooppalainen sivistysvaltio, ymmärtää rauhan olevan omakin etunsa, ja käyttäytyy sen mukaisesti. Toistuvien uutisten mukaan näin ei ole missään vaiheessa ollutkaan, vaan Kremlissä juonitaan jatkuvasti salamurhia, toisten nöyryyttämistä ja alistamista ja jonkinlaista salaliittoteoriamaista suuruudenhullua tulevaisuudenkuvaa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta useimpien mielipiteisiin.

Ehkä ymmärrettävästikin, ihmiset tuntuvat arvuuttelevan ja pelkäävän Venäjän toimia ja haluavan suurilta mailta turvatakuita jo liittymisprosessin ajaksi. Voimme varmasti odottaa jotain kiukuttelua, mutta tuskin mitään vakavaa. Siksikin tämä on mielestäni oikea aika liittyä. Silloin kun iso kissa tappelee toisen kissan kanssa, on hiirillä mahdollisuus liittoutua ison koiran kanssa. Muistettakoon että Suomi pääsi aikanaan itsenäistymään koska Venäjän huomio oli kiinnittynyt vuosia kestäneeseen sisällissotaan vähän kuin nyt Ukrainassa. Lisäksi ennen itsenäistymistään Suomi oli jo autonomian aikana valmistautunut päättämään asioistaan suhteellisen itsenäisesti. Niin myös nyt meillä on käyty Nato-keskustelua jo yli 15 vuotta, jopa kunnallisvaaleja myöten, mistä syystä Suomi on Ruotsia hieman edellä, kun on aika toimia.

 Lisäksi Suomi ja Ruotsi ovat, paitsi EUn jäseniä, jo niin lähellä Natoa kuin voi olla, olematta jäsen. Viimeisen askeleen ottaminen on historiallisuudestaan huolimatta pikkujuttu, eikä Venäjä enää kuvittelekaan voivansa vaikuttaa siihen. Niin paljon on ostettu amerikkalaista sotatekniikkaa ja harjoiteltu Naton joukkojen kanssa, että Putinin on täytynyt arvata tämän olevan vain ajan kysymys. Siihen ei vain aiemmin ole ollut nykyisen sodan kaltaista impulssia. Se ei varmaankaan ole ollut Putinin tavoite hyökkäykseen lähdettäessä, mutta itseäänpä saa syyttää. Eikä Venäjän tilanne siitä mihinkään heikkene, Putinin ja korruptioon perustuvan hallintonsa ehkä. Lisäksi Ukrainalla on mainittu olevan aivan erityinen asema Venäjän geopoliittisessa filosofiassa. Suomi ei edes kiinnosta Venäjää siinä määrin, että mihinkään hyökkäyksentapaiseen lähdettäisiin. Edelleen, Suomella on maine rauhan ja vakauden rakentajana, joten Putin tuskin pelkää mitään aktiivista uhkaa tältä suunnalta. Ja vielä: Venäjä toimii Ukrainassa rauhan ajan vahvuudella, eikä mahdollisuutta täysimittaiseen liikekannallepanoon ole, ainakaan ilman sodan oikeutuksena käytetyn narratiivin rikkomista. Suomella ei tällaista pidäkettä ole, joten voimme tarvittaessa varustaa suuremman joukon, kuin mitä Venäjällä tällä hetkellä on Ukrainassa. Lukumäärän lisäksi Venäjän laadullinen suorituskyky Ukrainassa ei ole päätä huimannut. Heillä ei edes vaikuta olevan mitään sotilaallisia tavoitteita tai sellaisiin tähtääviä toimia, joten koko sodankäyntikin on ollut vähän terrorismiin taipuvaista ajelehtimista. Sellaisella jäykällä hierarkialla ja ylimpien johtajien oikuilla ei Suomen hyvin koulutetuille ja käytännöllisesti johdetuille Puolustusvoimille mahdeta mitään. Myös muualla arvellaan Venäjän ryhtyvän lähinnä hybridivaikuttamiseen, jos siihenkään. Itse en ainakaan voi kuvitella minkään Venäjän toimen estävän Suomen Nato-hakemusta lähtemästä.

Olenko siis ollut aiemmin väärässä vastustaessani Natoa? En tietenkään! Kuten usein, haluan nähdä asiat ajassa. Ennen on ollut täysin perusteltua pysytellä Naton ulkopuolella, koska ei ole haluttu provosoida Venäjää. Tämä välttely on perustunut oletukselle, että Venäjä siten pysyy rauhallisena ja vakaana naapurina, ja että voimme hallita tilanteen kahdenvälisillä suhteilla, jolloin Venäjäkin tuntee olonsa turvallisemmaksi. Venäjän käyttäytymisen muututtua myös Nato-mielipiteen on syytä muuttua. Liittymistä on ollut hyvä säästää tällaista tilannetta varten ja nyt liipaista prosessi käyntiin, jotta voimme osoittaa Venäjälle, ettei sen toiminta voi jatkua. Tämä on oikea aika liittyä Natoon.

Someraivon lähteillä Eriytysvalloissa

 Nyt kun ovat amerikkalaiset itselleen uuden (vanhanpuoleisen) presidentin valinneet, on aika pohtia hieman politiikan tilaa. Joe Biden voitti samoilla valitsijamieslukemilla kuin Trump neljä vuotta sitten, mutta kumpikin sai aivan valtavan määrän ääniä. Lopullista äänestysaktiivisuutta ei vielä ole julkaistu mutta se lienee suurimpia vähään aikaan. 70% on viimeksi mennyt rikki vuonna 1900 ja näin saattaa nytkin käydä. https://en.wikipedia.org/wiki/Voter_turnout_in_United_States_presidential_elections

Kun katsahtaa Trumpin kautta ja hänen käyttäytymistään, on vaikea uskoa kenenkään äänestäneen häntä kaiken sen jälkeen, mutta niin vain yli 70 miljoonaa ihmistä on näin tehnyt. Miksi kukaan äänestäisi ihmistä joka lähinnä kehuskelee olemattomilla saavutuksillaan, pelaa golfia ja satuilee televisiossa? On selvää että yksi tekijä on medialukutaito. Jos on yhteiskunta suuren veden takana polarisoitunut, on niin tehnyt myös sosiaalinen media. Sen ominaisuuksiinhan kuuluu viestien lyhyys ja tavoite suosiosta. Mitä paremmin postaus pystyy vetämään klikkauksia, sitä enemmän se tuottaa tuloja tuottajalleen. Tämän yksinkertaisen säännön noudattamisella voi olla yhteiskunnallisia seurauksia, josta kaikki kärsivät. Seurauksena on nimittäin kiusaus laittaa perättömiä viestejä, ottaa kantaa tai jakaa sellaisia, tai hyökätä sellaista kritisoivaa viestiä vastaan. Tarkoituksena on herättää ihmisissä tunteita, mielellään negatiivisia, sillä ne ovat niitä jotka ryöpsähtäessään saavat ihmiset sanomaan ja kirjoittamaan asioita, joita myöhemmin katuvat. Myös amerikkalaiseen yhteiskuntaan kiinteästi kuuluvat puolensa valitseminen ja jatkuva polarisointi saavat näinä aikoina paljon kaikupohjaa somessa. Vaikutukset eivät vain rajoitu sinne.

CNN haastatteli vaalien tuloksen selviämisen jälkeen Trumpin tukijoita jotka toistelivat että vaalit olivat vilpilliset, ja että Trump voittaisi kyllä oikeudessa kunhan hänen aloittamansa oikeusjutut pääsevät vauhtiin. Monelta heistä kysyttiin myös mistä he saavat uutisensa ja usean vastaus oli että Newsmaxilta tai OAN:ltä. Kummassakin on kyse laitaoikeistolaisesta mediatalosta, joka vääristelee asioita säännönmukaisesti. Moni moitti Foxia vilpilliseksi vaikka se on kautta Trumpin kauden valehdellut ja vääristellyt asioita hänen hyväkseen ja puolestaan. (Äskeinen lause on muuten yhteydestään irrotettuna aika hulvaton.) Foxilla ei siis monen mielestä ole valehdeltu tarpeeksi ahkerasti. Näiden isojen ja kasvavien mediatalojen meininki on siis suunnilleen sama kuin sosiaalisen median logiikka. Raha määrää sen mikä on totta. Jos voidaan olettaa jonkin hullun salaliittoteorian tuovan lisää katsojia ja sitä kautta mainostuloja, sitä voisi ainakin katsoa, josko siinä olisi jotakin... Pian siitä sitten tulee kanavan normaalia toimintaa, eikä paluuta ole. Sama mekanismi vie asioita aina pahempaan suuntaan kunnes jotakin menee rikki, tai joku vastuullinen tajuaa ettei näin voi jatkua.

Kaiken tämän seurauksena keskimääräisellä amerikkalaisella on kuitenkin koko ajan kasvava epävarmuus siitä, mikä on totta. Yksi uutiskanava sanoo sitä, toinen tätä ja kolmas ei puhu koko asiasta, koska sitä ei voisi valehtelematta käsitellä, vaan näyttää Pulmusten uusintoja välttääkseen sen. Kun tuo ihminen menee hakemaan uutisia, hänellä on rajallinen aika tehdä niin. Jos hän tuona aikana saa nähtäväkseen keksittyjä tai jotenkin vääristeltyjä uutisia, jäävät nuo käsitykset elämään hänen tajuntaansa ja seuraavan kerran uutisia lukiessaan hän vertaa niitä aiemmin "oppimaansa". Jos tarjottu käsitys onkin nyt kovasti erilainen, tuntee hän helposti mielipahaa ja haluaa katsoa jotakin muuta. Täten ihmiset kuplautuvat ja "Yhdysvallat" jakautuu ja eriytyy. Ei olekaan enää kahta mielipidettä samasta asiasta, vaan kaksi eri asiaa, joilla on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Kuinka tällaisessa tilanteessa voidaan olettaa esimerkiksi vaalien toimivan tai kansalaisten pystyvän luottamaan niiden tulokseen?

Kaiken alussa on siis se ensimmäinen valhe, josta kaikki lähti. Tuloksena on demokratian mureneminen kun kaikilla on eriävä näkemys niin monesta asiasta. Suosiomekanismin perässä juokseminen on siis vahingollista yhteiskuntarauhalle ja todellisten ratkaisujen etsimiselle. Vaikka amerikkalainen yhteiskunta tuntuu kulttuurisista syistä olevan erityisen haavoittuva tälle ilmiölle, on sama pelkona myös Suomessa. Meillä on hyvänä puolena YLE ja kaupallisetkin uutislähteet, jotka huolehtivat tiedon oikeellisuudesta ja tekemiensä virheiden oikaisusta pääsääntöisesti hyvin. Sosiaalinen media vaikuttaa kuitenkin täälläkin ja medialukutaitoa tarvitaan yhä enemmän. Tähän kuuluu sen ymmärtäminen, millä logiikalla nähtäväksi asetettu sisältö on valikoitu ja mitä motiiveja sen taustalla voisi olla. Jos ei ole mitään kokemusta julkaisusta itse, voi olla vaikea ymmärtää koko prosessia ja siten lukea sosiaalista mediaa menestyksekkäästi. Jos siis haluaa käyttää sosiaalista mediaa pääasiallisena uutislähteenään, on syytä olla aika hyvin perillä kaikenlaisista sidonnaisuuksista ja logiikoista joiden mukaan uutisia veivataan. Itse olen tehnyt helpon valinnan, enkä ole mukana sosiaalisen median hömpötyksissä. Puhelimeni ei piippaa jos en itse tee sillä jotain. Onhan tämä blogi tietysti vähän jotain sinne suuntaan, mutta tällä ei ole mitään kaupallisia tavoitteita.

Brrr...exit

Brexit lähestyy ja ans kattoo miten käy. Euroopan Unionilla on hyvä syy olla antamatta Britannialle liian hyvää sopimusta, jottei kukaan muu saisi vastaavia ajatuksia päähänsä. Kusipään mainetta ei kuitenkaan kukaan Unionissa halua. Briteille taas tuntuu pikkuhiljaa valkenevan, ettei heillä olekaan niin etuoikeutettu asema Unionin yhteistyöpiirin ulkopuolella, kuin jotkut ehkä luulivat. David Cameronin alkuunpanema prosessi on esimerkkitapaus toimivasta demokratiasta. Paitsi että kyseessä oli erittäin huonosti hoidettu kansanäänestys, jonka seurauksista kenelläkään ei ollut mitään käsitystä äänestyspäivänä, eikä taida oikein olla vieläkään. Myös lopputulema oli itselleni järkytys, enkä voinut käsittää miksi ihmiset äänestäisivät sillä tavoin itseään vastaan.
Mistä äänestyksen tulos sitten johtui?
Yhdysvaltalainen dokumentaristi Michael Moore sanoi mielestäni hyvin, kun totesi että ihmiset olisivat äänestäneet mitä vain, jos se tarkoittaa muutosta järjestelmään ja läimäystä vasten vakiintuneiden puolueiden kasvoja. Niin suivaantuneita he olivat poliitikkojen kyvyttömyydestä tehdä asioille mitään. Saman ilmiön voi tunnistaa vaikuttaneen täällä Suomessa eduskuntavaaleissa 2011 ja 2015, sekä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa 2016. Protestikäyttäytymistä vaaleissa siis.

Miksi politiikka ei saavuta sille asettamiamme tavoitteita?
Ehkä kyseessä onkin suuremman mittakaavan juttu, joka tulisi ymmärtää sellaisena. Aikamme megatrendit väestönkasvu, syntyvyyden lasku, kaupungistuminen ja talouden murros ovat aikaansaaneet tilanteen, jossa vanhat poliittiset viisaudet eivät enää päde. Vanhat talouskuri- ja muut mekanistiset toimenpiteet eivät välttämättä auta uudessa tilanteessa, etenkään jos mitään uudistuksia ei oikeasti tehdä. Vanhan järjestelmän ylläpitämisen sijaan voisimmekin etsiä rohkeasti uusia ajattelutapoja talouden hahmottamiseksi ja siihen vaikuttamiseksi. Voi olla ettei vanhan maailman elintasoakaan voida enää ylläpitää, koska se on perustunut halvalle energialle jota ei kohta enää ole, ja tietysti myös pienemmälle ihmispopulaatiolle luonnonvaroja jakamassa. Myös erilaiset kestävämmät energiaratkaisut tuonevat mukanaan erilaisia kustannusrakenteita, jotka tuovat uusia bisnesmalleja. Samalla vanhat työpaikat aloilta kuten hiilikaivoksista ja polttoaineen jalostusteollisuudesta tulevat häviämään. Tämä ei voi olla vaikuttamatta myös maailman- ja valtiontalouden hoitoon, siihen mikä toimii ja mikä ei. Kaikki tukimuodot sekä muut mekanismit voidaan joutua mylläämään perusteellisesti läpi jotta valtion talous pysyisi kunnossa ja rahaa riittäisi hyvinvointivaltiolle tärkeisiin asioihin. Tähän mylläykseen ei viime aikoina Suomessa olla oltu valmiita. On itse asiassa vaikea määritellä, mihin kulloinenkin viimeaikaisista hallituksista olisi ollut valmis.

Kun puhutaan hyvinvointivaltiosta ei pääpaino saisi olla rahalla, sillä se ei itsessään ole hyvinvoinnin mittari eikä sen tae. Sitä paitsi jatkuvilla leikkauksilla ei hyvinvointi ole ennenkään parantunut - ei potilaan eikä valtion. Jälleen motkotan siitä, että poliitikot tuntuvat olevan lähinnä lapion varressa, lapioimassa rahaa kasasta toiseen ja sitten takaisin, ilman mitään visiota siitä mitä kyseisellä rahalla olisi tarkoitus saada aikaan. Hyvinvoinnin saavuttaminen kaikille ja edelleen kehittäminen vaatisi laaja-alaisempaa lähestymistä. Voi olla että selvinä pitämiämme asioita joudutaan kyseenalaistamaan. Näihin kuuluvat fossiilisten polttoaineiden lisäksi mm. päihteet, terveyden käsite, verotus, erilaiset instituutiot, jopa itse valtio ja sen muoto.

Britannian lähtö EU:sta voi siis ollakin pidemmän päälle hyvä juttu, mikäli se aikaansaa uusia ajatuksia kansantalouden hoitoon, niin Britanniassa kuin EU:ssakin. Kyllä varmasti Unionin silmäätekevät ovat jo pohtineet syitä ja seurauksia moneen kertaan ja tämä saattaa poikia hyödyllisiä ideoita. Toisaalta pelkona on, että maa sulkeutuu ja ajautuu äärikonservatismiin, jolloin George Orwellin ja muiden dystopioitsijoiden karmeimmat visiot voivat jossakin muodossa käydä toteen. Tässä myös meillä eurooppalaisilla on jonkinmoinen vastuu.

Myös Yhdysvalloissa voivat puhaltaa muutoksen tuulet Trumpin jälkeen. Kongressiin valittiin marraskuun välivaaleissa ennätysmäärä naisia ja (suhteellisen) nuoria. Heillä ei ehkä ole semmoista pakkoa noudattaa tiettyä kulttuuria kuin vanhemmillaan, eivätkä he siis välttämättä kunnioita monia maata kurittavia perinteitä, kuten aselakeja, poliisin kovaotteisuutta, uskonnollista fundamentalismia tai poliittista epärehellisyyttä (mm. republikaaneja suosiva vaalitapa). He näkevät ja useasti ovat kiinnostuneita muiden maiden tavoista hoitaa asioita ja altistuvat vaihtoehtoisille järjestelmille. Näin asiat muuttuvat.
Tai sitten eivät.

Ilmasto ja MacGyver

Ilmastoraportti toisensa jälkeen toitottaa ilmaston lämpenevän yhä nopeammin. Tuomiopäivä siitä tulee, uskokaa pois. Poliitikot kuten Juha Sipilä ja Kimmo Tiilikainen puhuvat ilmastoteoista ja kaikille on selvää, miksi näitä tekoja pitää tehdä. Vai onko? Jotenkin vain vaikuttaa siltä, että nämä teot edustavat enemmän paineen alla taipumista ja vaatimuksille periksi antamista kuin omasta ymmärryksestä kumpuavaa tahtotilaa tai jonkinlaista idealismia. Tuntuu, että maamme päättäjät ovat lähteneet siitä, että ilmastonmuutos torjutaan jollakin yksittäisellä hallitulla manööverillä ja sitten sitä ei enää tarvitse ajatella. Tunnutaan myös ajateltavan, että kivihiili voidaan tuosta vain kieltää ja jos ei voida, niin sitten ei kielletä. Näin ei päästä kovin pitkälle, oli tavoite mikä vain.

Mitkä ovat syyt ilmastotekoihin? Näitä syitä on syytä pohtia, sillä kuinka muuten voimme selvittää tarvittavat teot? Ilmastonmuutoksen torjunta on toki tärkeää, mutta voi olla, että se on vähän huono argumentti suurelle yleisölle, koska ilmiö on globaali. Ilmastonmuutosta mitataan planeetanlaajuisen vuosittaisen keskilämpötilan muutoksella, joka ei ilmene tavallisen sukankuluttajan arjessa oikein mitenkään. Se on jotenkin kaukaista ja varmasti vaikea kenenkään ei-ilmastotutkijan täysin ymmärtääkään. Poliitikkojen puheessa usein korostuu Suomen etu ja näin pitänee ollakin. Miksei siis tätäkin asiaa ajeta kansallinen etu kärkenä? En nyt ajattele taloudellista etua, kuten päättäjät yleensä, vaan ilmanlaatua ja sen terveydellisiä vaikutuksia sekä suoraan, että kuluttamamme ravinnon ja veden kautta. Emme tiedä, mitkä kaikki sairaudet ja erilaiset oireet johtuvat, kokonaan tai osittain, ilmassa olevista pienhiukkasista sekä typen ja rikin oksideista. Pitkäaikainen altistuminen ylipäätään on vaikea osoittaa syyksi yhtään mihinkään, jos tuo aika tarkoittaa koko elämää, vertailukohtaa kun ei ole. Suhtautuisin siksi mieluummin torjuvasti fosiilisiin polttoaineisiin, miksei muihinkin poltettaviksi suunniteltuihin nesteisiin, ihan oletuksena.
Toinen hyvä syy "ilmastoteoille" on taloudellisuus. Maailman väestön edelleen kasvaessa energiantarpeemme kasvaa myös. Energian tuottaminen aurinko- tai tuulivoimalla on huomattavasti taloudellisempaa kuin minkään poltettavan asian kaivaminen, kuljettelu ja polttaminen. Sähkön käyttäminen liikuttamiseen on energiatehokkaampaa kuin minkään polttonesteen, eli energiaa ei mene hukkaan. Aina kun otetaan käyttöön uusi teknologia, joka on taloudellisempaa, on sillä väistämättä vaikutuksia myös talouden rakenteeseen. Jotkin ammatit häviävät, jokin tuoteryhmä katoaa markkinoilta ja ihmisten jokapäiväinen elämä muuttuu rutiinien muuttuessa. Ajatelkaapa vaikka sitä, kuinka internet on muuttanut ihmisten jokapäiväistä arkea viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Tämä ei kuitenkaan ole uhka, vaan osa ihan normaalia kehitystä. Liika konservatiivisuus ja vanhasta ajattelusta ja talouden rakenteesta kiinni pitäminen ovat se oikea uhka, sillä se estää tarvitsemamme kehityksen, tai ainakin hidastaa sitä. Näin myöskään uuden tekniikan hyötyjä ei saada yhteiskunnan käyttöön kovin nopeasti. Jos joku on sijoittanut kivihiileen, ei ole valtion tehtävä heidän sijoituksiaan suojella.

Entäs sitten ne teot? Jos yritetään tehdä yksi iso teko ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ollaan jo menty pöpelikköön. Tämä vaikuttaa niin moneen yhteiskunnan osa-alueeseen, ettei ole realistista kuvitella useimpien asioiden vain jatkuvan entiseen malliin. Tässä muutoksessa on kyse prosessista. Sillä on suunta ja nopeus, eli se käyttäytyy kuin vektori. Kivihiilen kieltäminen on tietysti yksi asia, jolla ehkä saadaan energia-alan yritykset kehittämään ja ottamaan käyttöön sitä korvaavaa teknologiaa. Kieltäminen sinällään on vain huono "keino", koska se voidaan kiertää toteamalla ettei vaihtoehtoja ole. Tulisi siis mielestäni keskittyä enemmän lisäämään tuota korvaavaa teknologiaa porkkanoin, jotta kivihiili jäisi turhana pois käytöstä. Ja kun viimeinen kivihiilivoimala on suljettu, on ydinvoimaloiden vuoro. Tähän tarvitaan niitä vaihtoehtoja, eivätkä ne ole mitään yksittäisiä, keskitettyjä ratkaisuja jotka voidaan hallituksen päätöksellä rakentaa sormia napsauttamalla (kuten Olkiluoto 3, hehe), joka varmasti monia konservatiivipoliitikkoja miellyttäisi. Päinvastoin, tässä on mahdollisuus hajauttaa energian tuotantoa ympäri maata, jolloin verkon häiriönkestävyys paranee, ja energia ikäänkuin demokratisoituu. Tässä voi kuulla kaikuja siirtymästä pronssikaudesta rautakauteen. Pronssi oli kallista ja sen raaka-aineita, kuparia ja tinaa, ei ollut kaikkialla. Rautaa sen sijaan on Maan kuoressa melkein kaikkialla. Se vaatii vain riittävän lämpötilan, käytännössä osaamisen tason, ja se on oikein käsiteltynä paljon pronssia käyttökelpoisempaa. Energian suhteen tässä voidaan nähdä myös tarve uudenlaiselle hallinta-ajattelulle. Valtion ei aina tarvitse olla päsmäröimässä kaikessa tuottaakseen (lähinnä kai itselleen) illuusion hallinnasta. Suunta on, ja sen pitäisikin olla, kohti "lähidemokratiaa", jossa ihmiset ja heistä koostuvat yhteisöt itse hoitavat mahdollisuuksien mukaan asioitaan, tehden yhteistyötä naapureiden kanssa. Hallinnan rakenne ei siis saisi olla liian jäykkä, koska se hidastaa, jopa estää kehitystä. Sanon näin siitä huolimatta, että olemme viime aikoina nähneet paljon kansalaisaktivismia myös kyseenalaisten asioiden puolesta. Uskon järjen voittavan, kun kulttuuri on terve. Siis vektorit ojennukseen!
Tulisi siis tukea energian tuotantoa. Aurinko ja tuuli ovat kuitenkin varsin oikukkaita tuottajia, eivätkä ne aina osu yhteen, sen paremmin toistensa, kuin kulutuksenkaan piikkien kanssa. Tästä syystä olisi hyvä pyrkiä lisäämään myös energian varastointia sekä verkkotasolla, että kuluttajayksiköittäin. Jälleen, jos ajatellaan tätä yksittäisenä investointina, sen hinta hirvittää ja odotettu vaikutus tuntuu mitättömältä. Kuitenkin, jos sitä ajatellaan suuntavektorina, se on oikea suunta ja jokainen pieni askel on askel eteenpäin. Jos taas ollaan huolissaan yrityksistä, jotka menettävät tuloja muutoksen ansiosta, on syytä muistaa ne kaikki uudet bisnesmahdollisuudet, jotka tällaisen teknologian valmistaminen, maahantuonti ja asentaminen avaavat. Näitä bisneksiä ei kovin paljoa vielä ole, joten ne eivät aja äänekkäästi omia etujaan, eikä valtionhallinnossa niitä varmaan kuunneltaisikaan. Ne ovat kuitenkin yksi keino, millä ilmastotavoitteisiin on mahdollista päästä. Lisäksi hintalappu on hyvä jakaa kansalaisten kesken tukemalla hankintaa. Ja edelleen: teknologia kehittyy ja halpenee sitä nopeammin, mitä suurempi bisnes on. Luomalla markkina sähkön varastointitekniikoille luodaan myös uusia sijoituksia alan yrityksiin, jotka näin kykenevät ratkaisemaan kaikkiin teknologioihin väistämättä liittyviä ongelmia, sekä lisäämään volyymiaan.
Minusta tuntuu että pelko on tässä suuri hidastava tekijä. Pelätään talouden kärsivän, pelätään konservatiivisten äänestäjien kaikkoavan, pelätään kulttuurin muuttuvan liian nopeasti. Ei luoteta omiin kykyihin ratkaista ongelmia, sitä mukaa kuin ne ilmenevät...

...eli ei ole katsottu tarpeeksi MacGyveria.

Demokratiasta ja sananvapaudesta

Olen syksyn mittaan miettinyt demokratian ja sananvapauden kohtalonyhteyttä. Tässä siitä:
Sananvapaus on erottamaton osa demokratiaa. Demokratia on kuitenkin usein määrittelemätön. Kun ei kulloinkin määritellä, mitä sanalla tarkoitetaan, jää se helposti, etenkin nuorille, epämääräiseksi. Kun nämä nuoret kasvavat vaikuttajiksi, on demokratia pelkkä sana, jonka merkitys on olevinaan kaikille selvä, mutta johon kaikki lataavat omat mielleyhtymänsä. Kaikki myös käyttävät tuota sanaa omiin, usein keskenään ristiriitaisiin tarkoituksiinsa. Siitä ei tule kuin sanomista.
Jossain vaiheessa demokratiasta on tullut itsestäänselvyys, mutta myös sen status on muuttunut: Siitä on tullut tavoite. Kun amerikkalaiset menivät Irakiin 2003, Bush julisti vievänsä maahan demokratian. Sen katsottiin olevan ratkaisu maan ongelmiin ja lopettavan terrorismin Lähi-Idästä.  Toisin sanoen retorisella tasolla demokratia nähtiin tavoitteena, tilana jolla maan asiat pannaan kuntoon. Jonkinlaisena hopealuotina, ratkaisuna olemassa oleviin ongelmiin. On toki mahdollista, ettei demokratian vieminen oikeasti ollutkaan amerikkalaisten tavoitteena, vaan ihan joku muu intressi.
Usein, kun vedotaan sananvapauden koskemattomuuteen, on taustalla ajatus sen suuntautumisesta demokratiaa kohti, olemassaolosta sitä varten. Tällaisessa ajattelussa demokratia on jälleen sinällään tavoite, jolla perustellaan sananvapauden kaikenkattavuus ja kyseenalaistamattomuus.Tämä on mielestäni väärin.
Sananvapaus on välttämätöntä demokratian toiminnalle, mutta demokratiaa ei tule nähdä tavoitteena. Tavoite on joku ihan muu; hyvä elämä, kestävä kehitys, tasa-arvon edistäminen, yhteistyön lisääminen, turvallisempi maailma jne. Demokratia on keino näihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Se on työkalu, joka mahdollistaa päätösten tekemisen tasapuolisemmin, siten ettei yksikään ryhmä etuineen korostu liikaa.
Sananvapaus mahdollistaa yhteiskunnallisen keskustelun, joka on välttämätön osa demokratiaa ja kehitystä yleensä. Tähän keskusteluun voi ottaa osaa kuka tahansa. Tällä varmistetaan se, että kaikki hyvät ajatukset saadaan kuuluville. Myös tärkeät epäkohdat tulevat näin julki, mikä mahdollistaa niiden ratkaisemisen.
Demokratiaa voidaan verrata uskontoon sikäli, että se ei itsessään ole hyvä tai paha. Sitä voidaan käyttää kumpaankin tavoitteista riippuen. Myös uskontojen taipumus nähdä maailma muuttumattomana ja siten perustella konservatiiviset arvot, on lähellä monen tahon poliittista ajattelua, sekä heidän käsitystään demokratiasta.
Kun seuraa yhteiskunnallista keskustelua, tulee helposti tuominneeksi ajatuksia, jotka vaikuttavat vierailta omaan ajatusmaailmaan. Möyhäämiseen ei kuitenkaan kannata vastata möyhäämällä, vaan määrittelemällä tavoitteet. Jos tavoitetta tavoitellaan epärealistisilla keinoilla, on se sanottava. Siten myös yhteiskunnallinen keskustelu kehittyy. Jos osapuolet eivät kuuntele toisiaan, on keskustelu melko turhaa. Jos osapuoli perustaa arvionsa tilanteesta ja kehitysehdotuksensa vaikkapa siihen, että maa on litteä ja sen on luonut joku jumalolento noin 6000 vuotta sitten, onko tämä taho otettava vakavasti? Usein keskustelu on liian pinnallista ja siksi tavoitteet jäävät määrittelemättä ja itse asiat oikeasti käsittelemättä. Keskustelusta tulee möyhäämistä.
Mitä annettavaa yhteiskunnalliseen keskusteluun on esimerkiksi Suomen vastarintaliikkeellä? Hehän vetoavat sananvapauteen vaikka moittivat nationalisminvastaisia tahoja ja yllyttävät rikoksiin ja kansainvälisten sopimusten rikkomiseen. Samaa (annettavan vähyyttä) olen miettinyt koskien etenkin jakautumisen jälkeisiä perussuomalaisia. Normaalisti poliittiset puolueet ovat edistäneet jonkin viiteryhmän etuja, mutta kenen etuja ajaa pelkoon ja tietämättömyyteen pohjaava politiikka? Pelolla tarkoitan ehdotusten motiiveja, tietämättömyydellä omien ehdotustensa todennäköisiä seurauksia. SVL:llä kaiken valtiollisen ajattelun taustalla näkyy olevan rodulliset seikat, eikä itse valtion hoitoon liittyvät. Päällimmäisenä huolena tuntuu asiassa kuin asiassa olevan geenien ei-toivottu sekoittuminen ja demokratiaksi toivotaan antiikin Ateenan mallia. Ajatteleeko kukaan mitä tämmöisistä todennäköisesti seuraisi? Sanotaanko se myös ääneen? Miksei? Epäkelpojen ehdotusten alasampuminen on aikaa vievää puuhaa, ja tuo aika on pois varsinaisten ongelmien ratkaisulta. Siksi jonkinlainen moderointi on tarpeen myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tässä moderoinnissa ei tietenkään saa kenelläkään olla ylivaltaa tuomita toisten näkemyksiä, joten enemmistön ääni tässäkin toimisi varmaan parhaiten. Jos enemmistö siis haluaa päättää yhteisistä asioista perustuen vaikkapa asioihin itseensä, on kai ihan ok kieltää SVL.

Sananvapauden tarkoitus onkin saada enemmistön ääni kuuluviin. Björn Wahlroos ei tästä ilmeisesti pidä, joten nähtävästi hän katsoo enemmistön olevan väärässä. Oletus on kuitenkin, että enemmistö on oikeassa. Oikeassa oleminen riippuu pohjimmiltaan siitä, mitä enemmistö voi kustakin asiasta ymmärtää. Jos enemmistön ymmärrys on joiltain osin vajavainen, on myös enemmistön mielipide virheellinen ja johtaa ikäviin seurauksiin. Tässä on demokratian toimivuuden yhteys koulutukseen. Koulujen ei siis ole tarkoitus "tuottaa" taitavia työläisiä tai kuuliaisia kansalaisia, vaan itse ajattelevia yksilöitä, jotta koko yhteiskuntamme perusta olisi turvattu.
Sananvapauden rajoituksille on siis olemassa hyvät perusteet, myös osana demokratiaa. Haasteena onkin keskustelun yllä- ja asiallisena pitäminen. Erimielisten tahojen olisi hyvä pystyä kuuntelemaan toisiaan turhautuneinakin, sillä turhautuneisuus johtaa kiukutteluun, joka ei tietääkseni koskaan ole edistänyt yhteisymmärrykseen pääsemistä. Jos se taas ei ole tavoitteena, ei ole mitään asiaa politiikkaan.

Tunne ja järki, lyijy ja älykkyys. Populismi?

Nyt on Trumpin aikaa käyty melkein kokonainen vuosi. Populismi onkin viime aikoina mietityttänyt ja siitä aion seuraavaksi hieman turista. Populismiahan on ollut "aina", jo antiikin Kreikassa ja Roomassa ymmärrettiin puhetaidon ja faktojen valikoinnin sekä esitystavan tärkeys kansansuosion varmistamisessa. Aina kun on ollut tarpeen vakuuttaa suuret ihmismassat oman mielipiteen paremmuudesta, on ollut tarpeen analysoida, mitä ihmiset pitävät suurimpana ongelmana ja mitä he ylipäätänsä voivat käsittää. Eihän voi tulla suurella kansansuosiolla valituksi jos puhuu liian vaikeita, eikä kukaan ymmärrä.
Monilla amerikkalaisilla on ollut vaikeuksia ymmärtää, kuinka heillä nyt yhtäkkiä onkin tällainen presidentti, joka käyttäytyy kuin esiteini, muuttaa lausuntojaan, peittelee totuutta ja kiukuttelee. Kuka hänet valitsi ja miksi? Hänhän oli niin suosittu! Onko tämä nyt sitä populismia?
Jenkkien vaalijärjestelmä on vähän erilainen kuin meillä. Siinä valitaan ensin kummankin pääpuolueen jäsenten toimesta ehdokaspari presidentiksi ja varapresidentiksi esivaaleissa, ja sitten valitaan kahden puolueen väliltä varsinaisissa vaaleissa voittajapari. Ongelma on, etteivät kaikki vaivaudu äänestämään edes varsinaisissa vaaleissa, mutta etenkään esivaalit eivät vedä ihmisiä uurnille ja se vinouttaa tulosta. Esivaalissahan vain puolueiden jäsenet (lue: kiihkoisimmat kannattajat) voivat äänestää puolueensa ehdokaspareja. Tuloksena maltilliset ja järkeviä perusteluita penäävät ryhmät jäävät paitsioon, niin puolueiden sisällä kuin ulkopuolellakin, jolloin vaihtoehdot rajautuvat ääripäihin. Tämä toki sopii amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa muutenkin kaikki käsitetään dualistisesti ääripääpareina (Ruotsila 2008). Tämä sopii myös populismiin, koska asioiden yksinkertaistaminen helpottaa mielipiteen muodostusta asiasta kuin asiasta. Jos annetaan vain kaksi vaihtoehtoa ja vaaditaan valitsemaan, on puolen valinta usein helppoa ja suhteellisen vaivatonta. Ovatko näin tehdyt päätökset hyviä, se on sitten toinen juttu.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime aikoina muuallakin esiintynyt kummallisiksi kokemiani ilmiöitä. Presidenttiehdokas Laura Huhtasaari uskoo yliluonnolliseen ja kieltää evoluution. Ei pari vuosikymmentä takaperin olisi moinen voinut vakavasti asettua ehdolle. Ei hän Ylen kyselyn perusteella ole montaa ääntä saamassakaan, mutta vasta vaalipäivä näyttää lopullisen tuloksen. Ja toki pitää ajatella jo seuraaviakin vaaleja. On kuitenkin kummallinen ilmiö, miten kaikenlainen uskoon ja vakaumukseen perustuva on saavuttanut suosiota, vaikka useimmat hyvin tietävät, ettei semmoisella "ajattelulla" saavuteta hyviä tuloksia. Politiikassa on selvää, että erimielisyyksiä puolueiden kesken tulee. Tämähän mahdollistaa sen, että kaikki näkökulmat tulevat huomioiduiksi ja sitä myöten päätökset ehkä paremmiksi.
Dialogi ja kompromissien teko ovat tarpeen, koska yksittäiset poliittiset puolueet ovat harvoin kansan tai Suomen asialla. Sen sijaan ne useimmissa asioissa ajavat omien eturyhmiensä asiaa, joka usein tarkoittaa tuon ryhmän etua nimenomaan muiden kustannuksella. Hyvinvointiyhteiskunta ei perustu yksien hyvinvointiin, vaan kokonaisuus ratkaisee. Etenkin kokoomuksen toiminta ja lausunnot viime pääministerikausinaan sekä nykyhallituksen sisäinen kinastelu osoittavat tämän. Alkuvaiheessa Sipilän hallitus pyrki tekemään vauhdilla yksipuolisia päätöksiä tosiasioista piittaamatta, ja sanomistahan siitä tuli. Nyt esimerkiksi SOTEn kanssa on toinen ääni kellossa, mutta periaatteista ja omasta mielestä loistavista ideoista ei edelleenkään haluta tinkiä (valinnanvapaus, maakuntien määrä). Tämä itse asiassa vaikeuttaa päätöksentekoprosessia ja murentaa yhteisymmärrykseen pohjautuvaa demokratiaa.

Politiikan ulkopuolelta Flat Earth Society uudelleenlämmittelee litteän maan teoriaa ja pyrkii selittämään kaikki havaitut auringon ja muiden taivaankappaleiden liikkeet litteän maan tyyliin. Vaikuttimena vaikuttaa olevan halu olla oikeassa, mutta ehdottomasti eri mieltä enemmistön kanssa. Jonkinlainen valtapeli siis? Pyrkimys vakuuttaa mahdollisimman moni oman näkemyksen oikeellisuudesta ja kenties hyötyä siitä rahallisesti? Ei ennenkuulumatonta, mutta tuskin hyödyllistäkään. Osa "todisteista" on salaliitto-osastolta: Yhdistyksen mukaan satelliitteja, astronautteja ja vastaavia avaruuteen lähettäneet tahot ovat salaliitossa tavallisia ihmisiä vastaan. Taitaa olla varsin yleinen väite silloin kun varsinaisia todisteita ei ole, tai sellaisina esitetään lähinnä kysymyksiä tyyliin: Eikö maan kaareutuminen avaruusaseman kuvissa voi johtua linssivääristymästä?

Monissa nettiuutisissa on keskusteluosiossa täysin todellisuudesta harhautuneita kommentteja, jotka vääntävät asiasta kuin asiasta maahanmuuttoasian. Tällainen fiksaatio siihen, miten kaikki on jonkin muuta kuin itseä edustavan tahon syytä, ei ole yhteiskunnallista keskustelua vaan häiriökäyttäytymistä ja ehkä jotenkin hoidettavissa oleva mielisairauden muoto. Tähänkin liittyy kunkin itselleen rakentama identiteetti osana yhteiskuntaa ja siinä ei kansalaisten suuri enemmistökään ole syytön. Jos joku (perussuomalaiset, Suomen vastarintaliike etc.) tuntee itsensä yhteiskunnan ulkopuoliseksi, on jossain menty vikaan. Syytä pohdittaessa mahdollisuuksia on monia. Itse veikkaan ainakin osasyyksi lyijyä, jota löytyy myös tupakassa. Pakko mainita: lyijykynässä ei ole lyijyä, vaan grafiittia. Sen sijaan esimerkiksi uudenvuoden "tinoissa" on paljon lyijyä. Perinnehenkisille ihmisille tämä voi olla voimakas vaikutin elämän kulkuun ja myös hämärien mielipiteiden muodostumiseen. Tässä olisi yhteiskunnallinen aihe, johon voisin palatakin.

Näen samankaltaisuutta jääkiekon ja muun urheilun kanssa. Myös niissä ajattelu menee tunne edellä; myötäeletään urheilijan fiiliksiä voiton ja tappion hetkinä; kannustetaan omia voittamaan, niinkuin kyse olisi sodasta tai muusta perinteisestä resurssikilvoittelusta.
Onko niin että ihminen tunteellisena olentona vaatii myös politiikalta tunnetta, vaikka se johtaisi kansanmurhaan tai ympäristökatastrofiin? Koska eihän tosiasioilla ole niin väliä, tärkeintä on hyvä meininki! Vai määritelläänkö tosiasiatkin nykyään juuri hyvänä meininkinä?
Tuli vähän sekava teksti, mutta minulla onkin nälkä. Nyt syömään.

Tieteen auktoriteetista

Ennen tieteellä oli mystinen aura ympärillään. Se oli kyseenalaistamatonta ja harvojen yksinoikeus. Tiedettä ei tunnettu eikä siitä ymmärretty tieteentekijöiden ulkopuolella juuri mitään. Tiede, kuten muutkin yhteiskuntamme osa-alueet kuitenkin kehittyvät ja muuttuvat ajan mittaan. Myös ihmisten yleinen tietotaso on kohonnut ja nyt ihmiset osaavat kyseenalaistaa tiedettä ja sen tekemiä tulkintoja. Onko tämä hyvä vai huono asia?
 Ylen tiedejutussa 13.08.2017 tiedettä verrataan huuhaahan (huuhaaseen?) ja jutussa haastatellaan mm. Skepsis ry:n varapuheenjohtajaa Tiina Raevaaraa. Hän puhuu yksilöllisyyden ajasta jossa auktoriteetteja ei enää kunnioiteta. Jutussa viitataan myös ihmisten haluun löytää helppoja ratkaisuja. Tämä pätee toisinkin päin. Tiede itsekään ei ole immuuni näille inhimillisille taipumuksille ja Skepsis itsekin esittää sitä yhtä oikeaa totuutta.

On selvää, että tiede on saavuttanut paljon ja että sitä kannattaa tehdä jatkossakin, sillä muutenhan ei kehitystä tapahdu. On selvää, että Maa on pyöreä ja että Maa ei ole vain vähän yli 6000 vuotta vanha. On selvää, että ihminen on kehittynyt, kuten muutkin eläinlajit, evoluutioksi kutsutun mekanismin myötä, eikä näitä asioita ole kukaan kyseenalaistanutkaan. Tai on mutta kun ei esitetä perusteluja, ei näitä mielipiteitä voi ottaa vakavasti. Perusteluksi eivät valitettavasti kelpaa vanha uskonnollinen teksti, tunne tai väkevä halu uskoa, kun vastassa on moneen kertaan todistetut teoriat, jotka perustuvat geologien, paleontologien, arkeologien ja muiden ammattilaisten löytämiin ja moneen kertaan tulkitsemiin ilmiöihin. Tässä olisikin mielestäni tehtävä sävyero todistettavissa olevan ja ei niin todistettavissa olevan välillä. Tieteessä on paljon epävarmuutta, eikä missään niin paljon kuin lääketieteessä. Ei voida puhua samassa lauseessa geologisista itsestäänselvyyksistä ja yleistetyistä tilastoista. Jutussa viitataan erityisesti lääketieteen kyseenalaistamiseen ja tätä tahtoisin vähän ruotia. Suuri osa lääketieteellisestä tutkimuksesta on kuitenkin lähtökohdiltaan bisnekseen pohjautuvaa. Sen tarkoitus on siis löytää kaupallisia tuotteita, joita ihmisille voi myydä. Tämä poikkeaa huomattavasti muista tieteen lajeista sekä lääketieteen retorisesta ihanteesta, eikä se voi olla vaikuttamatta siihen, kuinka lääketieteeseen suhtaudutaan. On vain luonnollista, että valheeseen perustuvat väittämät murtuvat ajan myötä. Tätä vartenhan tiede on olemassa. Mutta siis tieteen kehityksen motivaattorina raha on ylipäätään kelvoton. Joka kuvittelee, ettei se myös ohjaa etsimään ja löytämään tietynlaisia ratkaisuja on väärässä. Tai olemaan löytämättä toimiviakaan ratkaisuja, jos näissä ei ole rahaa tehtävissä. Myös lääkärit ovat olleet huolissaan taloudellisten arvojen korostumisesta. Sama tuntuu pätevän maamme hallituksen viimeaikaiseen järkeilyyn vaikkapa sähköautoiluun nähden, jonka yhteydessä tekemättömyyttä perustellaan rahalla, vaikkei tekemisen tarvitse maksaa mitään (kts. edellinen postaus).

Ihmiset ovat kaikki yksilöitä geeneiltään, elintavoiltaan ja vaikkapa suoliston mikrobiflooraltaan. Siksi en voi käsittää, miksi edelleen yritetään löytää kaikille sopivia suosituksia. Lääketieteen suositukset ovat siis tilastollisia yleistyksiä, jotka tulee aina tulkita ja soveltaa yksilötasolla. Tämä ristiriita ei ole ihan helppo sovittaa. Kun THL antaa suosituksen, se on moraalisessa vastuussa tuon suosituksen toimivuudesta. Siksi suosituksen pitää olla enemmistölle sopiva. Mutta tämä kaikki perustuu tilastoihin ja vahvaan yleistämiseen, eikä mikään yksittäinen ohje mitenkään voi olla kaikille sopiva. Siksi pidän hyvänä, että ihmiset ovat oppineet myös kyseenalaistamaan annettuja totuuksia. Etenkin terveyden kyseessä ollessa on mielestäni jokaisen omalla vastuulla hoitaa sitä parhaalla mahdollisella tavalla elämänlaadun parantamiseksi ja yhteiskunnan menojen vähentämiseksi. Tietysti kannatan julkista terveydenhuoltoa ja pidän sitä ilman muuta tarpeellisena, mutta vastuun sysääminen lääkäri-auktoriteetille on tyhmää. Tasapainon olisi tässäkin asiassa löydyttävä. Nimenomaan ammattilaisen ja potilaan itsensä välillä, ei ammattilaisen ja vaihtoehtoisen totuuden edustajan välillä. Totuuksia on vain yksi, mutta se on liian monimutkainen kiveen hakattavaksi ja lukkoon lyötäväksi. Siksi olisi lääketieteen ammattilaisten tehtävä arvioida ja ottaa kantaa esitettyihin vaihtoehtoisiin näkemyksiin, etteivät paikkansa pitämättömät tulkinnat saa valtaa. Tämä tietysti vaatisi lääketieteen vapautumista lääketehtaiden ja alan rahoittajien kahleista, jotta intressiristiriidat saadaan karsittua pois.
Tänä tiedon vapaan saatavuuden aikakautena on ennenkokemattoman helppoa löytää tietoa asiasta jos toisestakin. Tietysti tämä tarkoittaa myös tiedon monenkirjavaa laatua, joka taas vaatii sitä kuuluisaa medialukutaitoa ja vähän ymmärrystä siitä mitä voi ymmärtää ja mitä ei. Asia tulee siis ottaa huomioon koulutuksessa. Tässäkään asiassa ei ole helppoja, nopeita ratkaisuja, sillä koulutuksen tulosten odottamisessahan kestää vuosikymmeniä. Monilta tuntuu kuitenkin tänä päivänä puuttuvan kyky tarkastella asioita ajassa ja tunnistaa asioiden muutos. Staattiseen universumiin on helppo jämähtää, niin teki myös Einstein. Mielestäni tärkeintä yhteiskunnallisissa asioissa on muutoksen suunta, ei niinkään sen nopeus. Jos halutaan parantaa kansalaisten terveyttä ylhäältäpäin, on heille opetettava, miten terveyttä tarkastellaan ja miten oman terveyden voi ottaa hallintaan, ei auktoriteettiuskoa eikä uusien ajatusten pelkoa. Olen havaitsevinani tilastollisten yksityiskohtien tuputtamisen olevan huono tapa saada aikaan muutos tässä asiassa. En dissaa tilastoja, ne ovat hyödyllisia kertomaan meille maailman tilasta ja etenkin sen muutoksesta ajassa. Ne eivät kuitenkaan oikein sovellu kertomaan miten havaitut ongelmat tulisi ratkaista. Toisin sanoen ongelmat ja niiden oireet ovat yksityiskohtia ja ilmenevät niissä. Ratkaisut taas tulee sovittaa osaksi kokonaisuutta, jottei tulla luoneeksi uusia ongelmia. Tämä vaatii ajattelua monella tasolla. Ei ole vaaliaika, mutta käsi ylös, kenen mielestä perussuomalaiset sopivat tähän tehtävään... :)

Onko tieteen kyseenalaistaminen sitten yksinomaan hyvä asia? Tässä asiassa, kuten niin monessa muussakin, yksinkertaisia vastauksia on turha etsiä. Sananvapautta (myös Laura Huhtasaaren) pitää mielestäni puolustaa, mutta samaan aikaan pitäisi tukea hyviä perusteluja sekä kyseenalaistaa huonoja, perustelujen puuttumisesta puhumattakaan. Yhteisen totuuden (ts. yhteisen mielipiteen) löytäminen on mahdollista, mutta se vaatii paljon työtä ja altistumista eriäville mielipiteille. Jos tähän ei ole poliittista tahtoa, käy homma mahdottomaksi. Kitkaa aiheuttava kohta on siis ihmisten välinen kommunikaatio ja erilaiset ryhmädynamiikan ilmiöt päätöksenteossa. Tämänhän olemme nähneet jo parin viime hallituksemme päättämättömyydessä. Yleisesti toivoisin enemmän prosessiajattelua yhteisten asioiden hoitoon, oikean suunnan määrittelemistä ja siihen suuntaan liikkumista. Ongelmana on äänestäjien malttamattomuus ja tulosten vaatiminen heti. Toisin sanoen helppojen ratkaisujen suosiminen. Ja sitten ihmetellään, miksi taloudessa menee huonosti. Mutta demokratian toimivuus on aihe toiseen kirjoitukseen.

Yhteiskunnan pirstoutumista on ennustettu ainakin 1980-luvulta lähtien. Tämä on ongelma myös tieteen kehityksessä kun eri tieteenalat erikoistuvat yhä pienempiin osa-alueisiin ja kokonaisuuden hallinta heikkenee. Kuten politiikassa viime aikoina, asiallinen keskustelu jää huutamisen ja nimittelyn jalkoihin. Myös tiede kohtaa julkisuuden rajapinnassa paljon erilaisia käsityksiä ja niistä kumpuavia tunteita ja sen olisi opittava käsittelemään julkisuuskuvaansa. Tämä ei kuitenkaan saa vaikuttaa salailulta tai harhaanjohtamiselta, vaan epävarmuudet pitää tuoda rehellisesti päivänvaloon. Myös pitäisi miettiä työkaluja tämän epävarmuuden käsittelemiseksi, jotta yleisö osaisi sulattaa kuulemansa ja soveltaa sitä tulevaisuudessakin. Mielestäni, koska tieteen tekijät eivät ole erehtymättömiä, tieteen kyseenalaistaminen maallikoiden toimesta on tarpeellista, eräänlainen uskottavuustesti. Samalla pitää kuitenkin olla selvyys siitä, mikä hyväksytään totuudeksi, mikä ei. Tästä selvästi ollaan erimielisiä. Kun kriteerit eivät ole samat, ovat loppupäätelmät tietenkin myös kovin erilaiset. Miten tähän tulee suhtautua?
Asenne ratkaisee. En väitä olevani mitenkään immuuni yhden totuuden etsimiselle, besserwisseröinnille tai toisten kritisoimiselle rakentavan keskustelun sijaan. Mutta tärkeintä on suunta. Tunnistakaamme oikea suunta ja ponnistelkaamme sinne yhdessä.

Tieteellinen tieto on parasta mitä meillä on, mutta sekin perustuu monentasoiseen tulkintaan, joten jos sitä ei saa kyseenalaistaa, ollaan vaarallisilla vesillä.

Oodi sähköautolle (ja vastaus Tiilikaiselle)

Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt tätä toimintaa ja nyt haluan siitä sanasen lausua.
On hämmästyttävää, miten täällä Suomessa edelleen puhutaan liikenteen ja energian tuotannon puhdistamisesta ja sitten torpataan sähköauton tukeminen Norjan malliin. Kaikkein kummallisinta on biopolttoaineen tukeminen. Mielestäni tämä jos mikä edustaa vanhentunutta ajattelua ja vaikuttaa ihmisten aliarvioimiselta. On selvää, etteivät kovin monet vieläkään tiedä sähköautoista paljon mitään, koska niitä ei maassamme paljon tuhatta enempää ole ja uskomuksia on varmasti enemmän kuin tietoa, joten siltä kantilta ymmärrän päättäjiemme varovaisuuden. Mutta päättäjien itsensä pitäisi olla selvillä tekniikan kehityksestä ja sen vaikutuksesta ympäristöön ja maamme ponnisteluihin päästöjen vähentämiseksi. Parhaan tien olisi syytä löytyä ja sille pitäisi pikimmiten päästä etenemään.

Asunto- energia- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen totesi 12.07.2017 Ylen uutisissa Porin Suomi-areenasta käsin, ettei Norjan kaltainen verotuki ole Suomessa sähköautoille mahdollinen, koska se on valtiolle niin kallis. Tässä mallissahan sähköauton hankintaa tuetaan roimin veronalennuksin, sekä erilaisin erivapauksin. Norjassa on esimerkiksi paljon tietulleja, joita sähköautojen ei siis tarvitse maksaa. Kuin myös maan lukuisien vuonojen poikki seilaavia lauttoja, joissa niissäkin itse auto kulkee ilmaiseksi. Lisäksi sähköautolla voi tuossa kummallisessa maassa ajella bussikaistalla luvan kanssa. Toisin sanoen norjalaisten päätöksistä kuultaa läpi tarkoituksenmukaisuus. Siellä on selvästi todettu tavoite: polttomoottoriautojen poistaminen ilmaa pilaamasta. Sitten on järjestelmällisesti mietitty keinoja tuon tavoitteen saavuttamiseksi ja lyöty lukkoon aikataulu suunnitelman toteuttamiseksi. Tarkoituksena siis on aikanaan kieltää polttomoottoriautot kokonaan ja tätä kohti on turskan ja hassujen villapaitojen maassa otettu määrätietoisia askeleita jo pitkään. Samanlaista päättäväisyyttä tarvittaisiin myös oman maamme hallitukselta (asiassa jos toisessakin). Taitaa kyllä tämän hallituksen aikana olla turha toivo. Siksi ponnetonta on ollut hallituksen päätöksenteko tähän asti. Niin Tiilikainen, kuin aiemmin pääministeri Juha Sipiläkin (kautensa alusta lähtien) ovat hehkuttaneet biopolttoaineiden auvoa ympäristön pelastajana ja ilmeisesti jonkinlaisena talouden uutena veturina. Sen kun näkisi.

Kuitenkin sähkötekniikan edut polttomoottoriin nähden ovat ilmiselvät. Tietenkään eivät vielä kaikille, mutta tulevat olemaan. Pienempi energian kulutus, vähäisempi huollon tarve, ei öljyn vaihtoja, parempi kiihtyvyys, jarrupalojen vähäisempi kuluminen jarrutettaessa energian talteenoton avulla jne. Sähköautoon on myös mahdollista asentaa itsestään ajamiseen kykenevä laitteisto, joka varmaankin tulee olemaan kova hitti väestön ikääntyessä ja liikenteen yhteiskäytön lisääntyessä. Lisäksi sähköautot (ja kansalaiset hei; mopot, ruohonleikkurit, lehtipuhaltimet, moottorisahat!) eivät melua, eivätkä haise pahalta, ja mikä tärkeintä, eivät saastuta ilmaa paikallisesti. Ja jos mennään muihin "aselajeihin", myös vesillä ja ilmassa on potentiaalia parantaa kulkemisen laatua. Esimerkiksi laivojen on arveltu kumealla kauas kantautuvalla moottorimelullaan aiheuttavan valaiden joukkorantautumisia. Tai sitten voimakkaat kaikuluotaimet ovat syypäitä. Yhtä kaikki, itsekin jätskiautosta ja mopopojista kärsivänä tunnen empatiaa valasparkoja kohtaan. Öljypäästöistä ei tarvinne juuri tämän enempää mainita.

Verotuksen pääasiallinen tehtävä on tuottaa valtiolle rahaa yhteisten asioiden järjestämistä varten ja ymmärrän hyvin, ettei kokoomuksen ja keskustan luotsaama hallitus halua tinkiä tulonlähteestään. Verotuksella voidaan kuitenkin myös ohjailla kansalaisten kulutuskäyttäytymistä ja siten saavuttaa suuriakin muutoksia yhteiskunnassa. Sen ei siis tarvitse olla kuluttajan näkökulmasta yhden hintaa alentavaa, se voi olla myös toisen hintaa nostavaa. Näin täyttyvät verotuksen päämäärät, rahan kerääminen valtion kirstuun sekä ihmisten kulutustottumusten ohjailu. Näinhän on muuten myös Norjassa, sillä ajaminen polttomoottoriautolla on siellä varsin kallista kaikkine maksuineen.
Ehdotankin siis sähköautojen verotuksen alentamisen sijaan (tai maltillisen alentamisen rinnalle) fossiilisten polttoaineiden ja polttomoottoriautojen, miksei muidenkin samaa tekniikkaa käyttävien pärisevien tuotteiden, maahantuonnin verottamista ajan mittaan enemmän ja enemmän ja viimein maahantuonnin kieltämistä kokonaan. Tähän voisivat alan harrastajat sitten hakea erikoislupaa, joka voisi rinnastua vaikkapa sarjatuliaseen maahantuontiin tarvittavaan lupaan niin, että moottoripyöräjengiläiset saavat valita, tuovatko maahan Triumphin vai Kalashnikovin. Myös maahantuojat pystyisivät tähän valmistautumaan ja mukautumaan kun tahti olisi selvä ja kaikki tietäisivät, mitä tuleman pitää. Tähän ei riitä mikään hallituskauden mittainen taskulämmin puolivalmisteltu laki, vaan tarvitaan selkeä yhteinen suunta ja aikataulu, jossa edetään. Se vaatii vähän idealismia. Keskustalle (ja nähtävästi itselleen pääministerille) tärkeälle biopolttoaineellekin luulisi löytyvän markkinoita bensan ja dieselin sekaan lotratessa siirtymäkauden aikana. Paljoa enempää en tuolta tekniikalta tohtisi odottaakaan, onhan se kuitenkin ihan yhtä tehotonta kuin muutkin polttoaineet. Tulevaisuus kulkee joka tapauksessa sähköllä. Myös eriasteiset hybridit varmaankin menevät vielä jonkin aikaa kaupaksi, ainakin niin kauan kuin vertailukohtana pidetään "puhdas" polttomoottoriauto ja vedotaan pienempään polttoaineen kulutukseen. Kun niitä ruvetaan vertailemaan sähköautoon, hybridienkin arvo romahtanee. Voi niitä jotka semmoisen silloin omistavat.

Hallituksella on myös valta komentaa maahantuojia ja autojen valmistajia tarjoamaan sähköautoja maahamme. Tällaisia lakeja on asetettu Kaliforniassa, Norjassa ja muuallakin, missä ymmärretään tekniikan kehityksen päälle ja ennen kaikkea ymmärretään projisoida sitä ajassa. Onko Suomemme tosiaan niin takapajuinen eräsija, "kalavesi ja oravimetsä" (Voionmaa 1947), ettei teknologian kehitystä paremmaksi haluta ottaa onkeen, vaan varsin nihkeillään sitä vastaan. Voisi ihan hyvin edellyttää tietyn prosenttimäärän nollapäästöisiä autoja vuodessa jokaiselta maahantuojalta. Tätä määrää voisi sitten järjestelmällisesti nostaa, kunnes

100

on täynnä. Mitä useampi maa tätä vaatii, sitä vinhemmin ryhtyvät valmistajat toimeen. Monilla heistä tämä on tuottanut suuria vaikeuksia, esimerkkeinä Toyota ja Honda, jotka ovat aivan viime aikoihin asti vannoneet vety-polttokennojen nimeen ja kuvitelleet tämän matalan hyötysuhteen tekniikan lyövän itsensä läpi ja kaiken kansan rakentavan räjähdysherkkiä vetyasemia ja varastointi- ja jakeluinfraa ympäri maailmaa. En tässä puutu vetyyn sen tarkemmin, kun en pidä sitä relevanttina enää, mutta jälleen kerran, kun verrataan sitä polttomoottoriin, niin onhan se puhdas. Mutta kun on sähköautoja, on vaikea perustella sitä energian haaskuuta vedyn kautta. Ihmettelen kuitenkin, miksei Suomessa ole tämmöistä lakia, jos kerran tavoite on päästöjen pienentäminen.

Ja kun tämä on kehityksen suunta, miksi valmistetaan Uudessakaupungissa polttomoottoriautoja, kun voitaisiin valmistaa sähköisiä? Suomessa on teknisen osaamisen lisäksi myös sähköautojen akkuihin tarvittavaa litiumia spodumeeni-nimisen mineraalin osana. Miten mahtaa olla, onko sen hyödyntämiseksi tehty mitään? Amerikkalaisvalmistaja Tesla on myös suunnittelemassa useita valtavia akkutehtaita ympäri maailmaa, yksi tai kaksi myös Eurooppaan. Onko hallitus tehnyt mitään saadakseen Suomeen tällaisen noin tuhannen ihmisen suoraan työllistävää tehdashanketta? Myös muut valmistajat pikku hiljaa heräilevät kevääseen ja suunnittelevat tai Mersun tapauksessa jo rakentavat uutta patteritehdasta.
On toki mahdollista, että jossain vaiheessa tulee joku uusi akkutekniikka, jossa ei litiumia tarvita. Sitä myöten olisi syytä se litium, mikä meillä nyt on, hyödyntää kun se vielä on mahdollista. Noin taloudellisesti ajatellen, jos se on se, miten päätöksiä tässä maassa tehdään.

Tietysti mielessä kävisi tämmöisen asian päättäminen EU-tasolla, josta se sitten jalkautuisi aikanaan kansallisvaltioiden lainsäädäntöön. Kuitenkin lienee parempi, että maat etenevät kukin tahtiinsa, koska tuossa akkujen tuotannossa kuuluu olevan tosiaan vaikeuksia täyttää käsiin leviävä kysyntä. Akkujahan ei käytetä ainoastaan autoihin, vaan yhä suurempia määriä laitetaan kotien aurinkopaneelijärjestelmien ja ihan valtakunnan sähköverkkojen virran tasaukseen. Näin Australiassa.
On siis hyvä, että Euroopan maat etenevät kykyjensä mukaan. Kaikki eivät kuitenkaan pysty saamaan kaikkea uutta tekniikkaa heti, vaikka varaa olisikin. Haluaisin kuitenkin uskoa Suomen olevan kykenevä tähän muutokseen nyt. Se raha, joka valtiolla on laittaa liikenteen puhdistamiselle on syytä laittaa latausasemien asentamiseen, koska siellä se oikeasti puhdistuu. Polttomoottorikäyttäjät maksakoot sen korkeampina veroina.

Niin, ja läpinäkyvyyden nimessä on todettava, ettei itselläni ole autoa, ei edes ajokorttia. Ei ole kiinnostanut eikä tarvinnut. Nyt, kun tarjolla on sähköisiä menopelejä, voisi kortin ajaminen kiinnostaa ihan toisella tavalla. Harkitsen.

Olen puhunut.

Päätöksenteosta

 Brexit ja sen jälkeiset tapahtumat ovat jälleen osoittaneet, kuinka vain muutos on pysyvää. Pitkään yhteisymmärryksestä haaveillut Euroopan Unioni on menettämässä yhden voimakkaimmista jäsenistään kansan äänestettyä Iso-Britannian eroamisesta, eli brexitistä. Tämä on tietenkin vain oire, mutta mistä? Unionilla on ollut paljon ongelmia, niin ulko- kuin sisäpolitiikassaankin, joten kai tällainen oli sitten vain ajan kysymys. Olen uutisia seuratessani pistänyt merkille, kuinka erimielisiä jäsenvaltiot ovat ja kuinka Unioni toteuttaa eräitä poliittisia ihanteita lähes pakonomaisesti, osaamatta kyseenalaistaa näiden järkevyyttä tai sopivuutta kaikille jäsenmaille. Suurin syy tähän lienee se, että yhteisten asioiden sijaan euroedustajat tuntuvat ajavan useammin kansallisia etuja, joka siis on demokratiassa täysin normaalia, mutta joka samaan aikaan romuttaa yhteistyön, jolle koko Unionin pitäisi perustua. Se ei ole yksi tiimi, jos vedetään eri suuntiin. Sama pätee kansalliseen politiikkaan ja päätöksentekoon yleensä. On hyvä, että on ihanteita ja tavoitteita, mutta samaan aikaan täytyy tunnustaa se, ettei politiikkaa kannata tehdä yhden ihanteen mukaan, koska aina on joku joka on eri mieltä. Aina löytyy joku, joka pahoittaa mielensä kustakin päätöksestä. Mielestäni Unionissa tulisi edetä maltillisesti ja vaikka eri tahtiin, siten kuin jäsenmaille sopii, kuten Juncker juuri totesi. http://yle.fi/uutiset/3-9486219 Olen joskus aiemminkin maininnut, että kannattaa sopia vain asioista, joista olemme samaa mieltä. :) Mutta niistä todellakin kannattaa sopia ja niitä asioita kannattaa etsiä.

 Toisaalta on asioita joissa kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Tasa-arvoinen avioliittolaki on nyt siis hyväksytty ja tullut voimaan. Mielestäni tämä meni niin kuin pitikin. Eli tuli lakialoite joka valmisteltiin, käsiteltiin ja hyväksyttiin demokraattisesti. Yhteiskunta päätti, ettei rajoita samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeutta, mutta että uskontokunnat saavat halutessaan näin tehdä. Tästä on tietysti seurauksena, että uskontokunnilla on jonkinmoinen pakko ottaa kantaa asiaan, jos eivät ole vielä ottaneet. Tämähän johtaa tilanteeseen, jota kaikenmaailmanpäiviräsäset eivät todellakaan toivoneet. Että asia, joka jakaa kirkkoa, tulee käsiteltäväksi ja siihen joutuu ottamaan kantaa. Hui kauhistus. 
  Päätti ev. lut. kirkko kummin tahansa, seurauksena on varmaankin jäsenkato. Kummassakin ääripäässä nimittäin vaikuttaisi olevan eroamispotentiaalia havaittavissa. Todennäköisesti päätös toistaiseksi onkin jotain tältä väliltä, eli pyritään lepyttelemään kumpaakin ääripäätä ja pitämään kirkko mahdollisimman kaikenkattavana. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi uskontokunnan tasolla kieltoa, mutta seurakuntatasolla poikkeavaa menettelyä paikkakunnilla, joissa kysyntää samansukupuolisille avioliitoille on eniten. Tai mahdollisesti kahta hieman erilaista liturgiaa, joiden sanotaan olevan samanarvoisia, mutta joita katsoen kumpikin ääripää voi todeta voittaneensa. Sitten joskus vuosikymmenien päästä kun kirkko laahautuu muun yhteiskunnan perässä (kuten yleensä) näemme ehkä tässäkin asiassa selkeän kannanoton. Mutta ei vielä pitkään aikaan. Todennäköisesti muu yhteiskunta keskustelee siinä vaiheessa jo avioliitosta seksirobottien ja ihmisten välillä, jos tämä kehitys jatkuu (tirsk):

http://yle.fi/uutiset/3-9486869 

 On kuitenkin uskonnon perustehtävä ottaa asioihin kantaa ja ohjata ihmisten arvoja johonkin hyväksi katsottuun suuntaan. Uskonto joka välttelee tällaista arvojensa määrittelyä, on jäsenilleen tarpeeton. 

 Sitten päästäänkin kulttuuriperintöasioiden äärelle. Kun kirkon jäsenmäärä sulaa vähitellen pois, on selvää, ettei sillä riitä rahaa kaikkien kiinteistöjensä ylläpitoon. Miten käy silloin näiden akustiikaltaan erinomaisten, usein arkkitehtonisesti edustavien ja kauniiden rakennusten ja urkujensa? Onko tällöin valtion osallistuttava ainakin historiallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpitokustannuksiin, ja mitä tuolloinen eduskunta mahtaa asiasta päättää? Ja onko valtiolla yleensäkään varaa moiseen, vai joudutaanko asia hoitamaan joukkorahoituksella? Kuinka kauan tällainen onnistuisi? Vaikka kannatan uskonnon ja politiikan erillään pitämistä, on syytä pohtia tätäkin, jo ennen kuin se tulee eteen tosielämässä.

Rasismista (huoh)

Jälleen pitänee avautua rasismista, kun asia hämmentää niin poliitikkoja kuin kansalaisiakin. Ensinnäkin on todettava, että rasismista on monta näkemystä ihan Suomenkin politiikassa. Esimerkiksi perussuomalaiset eivät tunnustaudu rasisteiksi, mutta oikeastaan kaikki muut tuntuvat heidät sellaisina näkevän ja asian heihin tavalla tai toisella yhdistävän. Itsekin näen kerta toisensa jälkeen persujen ulostuloissa ja kantojensa rationalisoinneissa rasistisia vaikuttimia, eikä niitä tosiaan tarvitse kaukaa hakea. Helsingin Asema-aukion tapausta käsitellessään Jussi Halla-Aho vetoaa siihen ettei yksittäinen väkivallanteko ole automaattisesti rasismia, eikä se retorisella, yleisellä tasolla toki olekaan. Mutta pointti tässä lieneekin se, että tämä kyseinen Asema-aukion väkivallantekijä on äärioikeistoliikkeen jäsen ja oli tapahtumahetkellä mielenosoituksessa edustamassa tätä liikettä ja sen arvoja. Sekä tietysti itseään yksityishenkilönä tämän lisäksi, ei sen sijaan. Eli yhteys äärioikeistoon on ilmiselvä, vaikka poliittisesti motivoituneet tahot haluavat tämän yhteyden häivyttää. Konsensus tuntuu joka tapauksessa olevan että jottain tars tehrä.
Nyt sitten pääministeri Sipilä ja valtiovarainministeri Orpo ajavat ääriliikkeiden ja niiden tunnusten kieltämistä. Ilmassa leijuu rasvainen, makea ja suolainen amerikan haju. Tehdään asioita miellyttääkseen äänestäjiä. Imago on kaikki kaikessa. Täytyy tehdä jotain, ettei näytetä ihan saamattomilta tumpeloilta. Tehdään symbolisia juttuja, joilla ei varmaan kukaan oikeasti usko olevan vaikutusta viharikosten tai biologisiin alueellisiin erityispiirteisiin perustuvaan syrjintään. Kielletään niiden logo! Ehkä SVL ottaa seuraavaksi logokseen nuolen oikealle. Kun se kielletään on vuorossa nuoli vasemmalle (tirsk), Sitten onkin alakerran herran vuoro olla nuolen kohteena. Kun nuolet on käyty läpi kenties väli-ilmansuuntineen, on aika ruveta käymään läpi muita tekstinkäsittelyohjelmista löytyviä kivoja erikoismerkkejä. (❤, ♀, ☯...?) Itse organisaation kriminalisoiminen veisi sen vain maan alle ja tekisi siitä kenties houkuttelevamman syrjäytyneille nuorille. Tai hajottaisi sen moniin osiin, jotka kenties kasvaisivat tahoillaan pahentaen kokonaisongelmaa. Myös marttyyri-ilmiö on tullut esiin mahdollisena tämänkaltaisen päätöksen seurauksena. Itse olen päätynyt pohdinnoissani siihen, että rasismin syy on biologinen impulssi olla varuillaan, jota ei sitten ole tahdonvoimaa eikä ymmärrystä laittaa kuriin, ja se äityy peloksi ja vihaksi.

Tätä heikkoutta ja ymmärryksen puutetta ei voi kieltää, eikä kielloilla poistaa.

Mitä sen sijaan voi tehdä, on tutkia koulutusjärjestelmää ja miettiä, mitä voisimme tehdä paremmin. Tähän ei riitä joku hetkellinen projekti mittareineen ja strategioineen tai muu transienttinen keino. Tarvitaan suuntavektori, ja suunnan pitää olla parempaan. Toisin sanoen suuntaviivojen pitää olla selvät pitkälle tulevaisuuteen, eikä tehdä nykytyyliin trendeihin nojaavaa, tempoilevaa, edestakaista ja kymmenen vuotta myöhässä olevaa politiikkaa. Poliitikolta tarvitaan visio. Tulevaisuuden suunnittelu on uhkapeliä ja jos ei uskalla visioida tulevaisuutta vaan vain pelätä sitä, ei ole mitään asiaa hoitamaan yhteisiä asioitamme. Eli "koulutuksella rasismia vastaan" lienee tämän sepustuksen take-away. Ottakaa pois.

Populismi on pop

Uskomatonta mutta totta. Donald J. Trump valittiin kuin valittiinkin republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Ensin oli hyvä pöhinä ja sitten jokin meni pieleen: omatkin käänsivät selkänsä toivoen, että Trump keskittyisi höpökommenttiensa sijaan siihen, mikä on amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa oleellista, eli kilpailijan mustamaalaamiseen. Eli mitä tapahtui? Tulkintani on että ehdokas valittiin suosiolla mitaten. Yritettiin siis olla taktisesti näppäriä ja katsoa, kenellä on parhaat mahdollisuudet tulla valituksi etenkin suhteessa todennäköiseen kilpailijaan Hillary Clintoniin. No mitä sitten, eikö se ole demokratian ydin? Eikö suosio ole pätevyyden mittari? Ai ei vai? No tällä oletuksella kuitenkin mennään. Mihin Trumpin suosio sitten perustuu?
Populismista puhutaan nykyään monessa yhteydessä, mutta siitä näkyy olevan useita näkemyksiä. Gummeruksen Suuri Sivistyssanakirja (2001) toteaa populismi-sanaa käytettävän "poliittisista virtauksista ja liikkeistä, joita leimaa laajan kansansuosion tavoittelu poliittista todellisuutta yksinkertaistaen ja kärjistäen ja siihen liittyvä kansankiihotus". Eli kyseessä ainakin voi olla keinoksi määriteltävä asia, minkä tahansa järkisyin vaikeasti perusteltavan tavoitteen saavuttamiseksi. Kuitenkin Kimmo Sasin mukaan populistilla ei ole visiota, jonka tulkitsisin tarkoittavan, että on eri visio kuin hänellä, ja siis sellainen joka ei kuulu hänen ymmärryksensä piiriin. Vieras ja tiedettyjen tosiasioiden vastainen, häiritsevän, jopa turhauttavan erilainen näkemys. Hän nimeää Suomen populisteiksi Li Anderssonin ja Ville Niinistön, jotka selvästi lähestyvät asioita eri kulmasta kuin keskiverto-kokoomuslainen. Vihervasemmistossa taas on varsin selvää, että Suomen Trumpiksi on nimitettävä joku Timo Soini tai Eero Lehti heidän edustamiensa julkisuuden käsittelytapojen ja vihervasemmiston näkökulmasta vastakkaisten arvojensa vuoksi (Soini suhteessa uskontoon ja empatiaan, Lehti suhteessa talouteen ja empatiaan). Eli määrittävänä tekijänä tuntuu olevan ennemmin vieraus ja erilaisuus, kuin suhde mihinkään vakaaseen, objektiiviseen, mitattavissa olevaan. Eli se näkemys, minkä katsotaan olevan järkisyin perusteltavissa ja minkä ei, erottaa populistin normaalista poliitikosta ja kaikki tämä näkökulmakohtaisesti.
Timo Soinin gradu (1988) esittää myös muita tulkintoja. Hän viittaa populismiin ideologiana, joka on kansan puolella, auktoriteettina itseään pitävää eliittiä vastaan. Hän maalaa kuvan populismista todellisena demokratiana, jossa kansan tahtoa kuunteleva populistipoliitikko toteuttaa tehtäväänsä usein nationalistisissa merkeissä. Nähdäkseni poliitikon tehtävä on kuitenkin tehdä hyviä päätöksiä. Vastakkainasettelujen rakentelu ei mielestäni kuulu tähän. Kuitenkin se tunnetusti kuuluu ihmisen kognitiivisiin prosesseihin ja siis myös erottamattomasti poliittiseen retoriikkaan. Tällaisissa asioissa pitänee tyytyä asian tiedostamiseen, ja jos joku keksii miten se voidaan välttää, niin sitten vältetään. Mutta tuo tiedostaminen on vähintään tehtävä. Sano se näille.

Mutta onko kaikki suosion tavoittelu populismia? Kaikki poliitikot elävät kansan suosiosta ja ovat virassaan niin kauan kuin tarpeeksi moni kansalainen sitä haluaa. Kerran suosiota maistettuaan poliitikko kuitenkin haluaa pysyä vallassa ja todennäköisesti muuttaa käyttäytymistään monin tavoin saavuttaakseen tämän. Vaikka kaikki tietävät poliitikon työn kausiluonteen, on suosion menettäminen monelle kova paikka. Tämä kuuluu ihmisluontoon. Kukapa haluaisi tulla torjutuksi tai hylätyksi, oli kyse sitten poliitikon tai artistin kansansuosiosta, työpaikasta tai rakkaudesta/ystävyydestä? Ja tässä on tämä demokratian perusongelma: kuinka antaa ihmiselle valtaa ilman, että se korruptoi?

Onko sitten niin, että populismi-sana on kokenut jonkinlaisen inflaation? Kielen kehitys on tietenkin luonnollista ja siihen kuuluu myös sanojen merkityksen muuttuminen. Muuttuminen vain helposti johtaa haarautumiseen, eikä yhtenäiseen suunnanmuutokseen. Tulisikin aina olla selvillä siitä, mitä kulloisellakin sanalla kulloinkin halutaan tarkoittaa, jos halutaan poliittisen keskustelun merkitsevän jotakin ja johtavan rakentaviin tuloksiin. Tuntuu vain, että sen haluamme kukin johtavan omiin mielituloksiimme ilman kompromisseja ja mikä huolestuttavinta, ilman yhteisymmärrystä. Kansa on pirstaloitunut eikä enää näe mahdollisuutta yhtenäisyyteen, jolloin populismille aukeaa mahdollisuus. Miten on mahdollista, että yhdestä ja samasta todellisuudesta on näin monta eriävää mielipidettä? Filosofit, auttakaa meitä!

Demokratia

Nyt onkin pitkästä aikaa hyvä jutustella demokratiasta kun on monenlaista meneillään. Vaaleja ei (kotimaassa) tokikaan ole vielä vähään aikaan luvassa, mutta Uuden Musiikin Kilpailun finaali on huomenna. Siinähän on monimutkaiselta kuulostava valintamekanismi, jossa puolet vaikutuksesta tulee yleisöltä, siis siltä samalta joka olisi äänestänyt vuonna 2000 Nightwishin viisuihin, ja puolet mystiseltä "raadilta", siis sellaiselta joka lähettikin tuolloin Nina Åströmin (ei millään pahalla). Eli eikö Suomen kansan mielipiteeseen edelleenkään luoteta tämmöisissä asioissa vaan pitää tukeutua "asiantuntijoiden" mielipiteeseen? Tätäkö se demokratia on? Kylmä totuus taitaakin olla ettei kansalle haluta (passiivissa) antaa vaikutusvaltaa tärkeissä asioissa, koska kansa on sivistymätöntä, eikä ymmärrä edes omaa parastaan. Perussuomalaisten noustua hallitukseen ovat 1990-luvun lamassa pahiten kärsineet plebeijitkin saaneet äänensä kuuluviin. Kuten vaikka tässä Perussuomalaisten Nuorten kampanjassa, joka korostaa heteronormatiivista ajattelutapaa ainoana oikeana. Jos tämä on se, mitä kansalla on sanottavanaan, on ehkä parempikin, että yhteiset asiat hoituvat vastakin asiantuntijoiden valistuneiden näkemysten mukaan. Erilaisen esimerkin voisi ottaa arkeologian puolelta, jossa ammattilaiset ja metallinpaljastinharrastajat ovat osin erimielisiä siitä, mitä kyseiset harrastajat saavat ja eivät saa tehdä. Tässäkin ovat vastakkain ammattikoulutus ja -kokemus, sekä harrastajien innokkuus ja välissä muinaismuistot lain suojelemina kohteina. Onneksi arkeologit ovat sen verran sopuisaa ja järkiperäistä porukkaa, että heidän kanssaan tulee kyllä juttuun, ja näkemäni perusteella hommaa yritetäänkin ratkaista yhdessä, vastakkainasettelun sijaan.

Mutta katsotaanpa asiaa toiseltakin puolelta. Kun poliitikon eteen "lyödään semmoinen rätinki" ettei sulla ole muita vaihtoehtoja kuin leikata, ja toisaalla sekä sosiaalisessa, että tavallisessa mediassa, ihmiset puhuvat pahaa poliitikoista ja moittivat heitä leikkauksista, järjestävät mielenosoituksia ja muuta sellaista, mitä poliitikkoparan tulisi tehdä? Eli missä on vika? Tietysti siinä, ettei ole hoksattu, mitä muuta voisi tehdä kuin leikata. Olen aika varma, että monilla ihmisillä tässäkin maassa on ajatuksia, joista olisi nykytilanteessa hyötyä, mutta kun heiltä ei kukaan kysy. Nk. "talousasiantuntijoilla" taas on koulutus, joka estää heitä olemasta luovia vaikeassa tilanteessa, pelätessään menettävänsä uskottavuutensa. Itse olenkin kallistunut talousasioissa sille kannalle, ettei taloutta voi kovin tarkasti ennustaa, eikä numeroista kannata säikähtää, jos perstuntumalla tietää paremmin. Tietysti jos tietää vain ne numerot... niinpä. Tämä on aihe josta tykkään paasata, mutta jos nyt koittaisi hillitä, kunnes on jotain uutta sanottavaa.

Edelleen demokratia käy kuumana Yhdysvaltain esivaalitaistossa, jossa ei loukkaksia ja populistista retoriikkaa säästellä. Jos Donald Trump voittaa, minä muutan Marsiin! Suomalaisen tarkkailijan okulaarissa Ameriikan meininki vaikuttaakin hullun hommalta, mutta kuten aina, amerikkalaiset itse osaavat ihastuttavasti nähdä asiat yksinkertaisempina kuin ne oikeasti ovat. Demokratiassahankin on pohjimmiltaan kyse suosituimmuuskilpailusta, eli siitä Tuntemattomassakin mainitusta "puna-armeijan huutoäänestyksestä". Onko se sitten oikea tapa valita ihmiset hoitamaan yhteisiä asioita? Olisi jos kansalaiset olisivat asiantuntijoita yhteisten asioiden hoidossa (eli ihan oikeasti ymmärtäisivät miten se tapahtuu ja mitä juuri nyt tarvitaan). Mutta nykyiseen tilanteeseen voi jokunen viilaus olla paikallaan. Mitä ne olisivat, sen jätän asiantuntijoille. ;) Ei demokratiaa kuitenkaan haudata tarvitse. Se on kuin oppilas. Ei sitä pakoteta toimimaan niinkuin me haluaisimme asian numeroiden valossa ymmärtää. Sille pitää vain löytää oikea polttoaine, oikeat työkalut ja sitten vain katsoo kun se loistaa. Esimerkki: Pertti Kurikan Nimipäivät.

Loppukaneetti:
Mitä tulee musiikissa kilpailemiseen, unkarilainen säveltäjä Bela Bartok sen sanoi mielestäni parhaiten: "Kilpailu sopii hevosille, ei taiteilijoille."
Iihahaa!

Yhteiskuntasopimuksesta

No nyt se sitten kaatui.
 Luvassa on 1,5 miljardin säästöt lapsiperheiltä ja eläkeläisiltä ja opiskelijoilta ja työttömiltä ja sairailta ja terveiltä ja... Huoh. Kyllä, nyt olemme kriisitietoisia. Vähän välittyy semmoinen kaviourautuminen tästä käytävästä keskustelusta ja taustalta kuultavasta ajattelusta (tai sen puutteesta). Ehkä taloutemme junnaus johtuu jostain muusta kuin taulukkolaskennassa näkyvistä yksikkötyökustannuksista. Ne ovat tietysti helppo kohde, jolle voi erikseen ajatellen tehdä jotain. Ehkä laitetaankin liian suuri painoarvo sille, mitä valtio voi tehdä, ja liian vähän ajatellaan asioita laajasti esimerkiksi koulutuksen kautta. Hyvä ja tarkoituksenmukainen koulutus on kuitenkin edelleen se, mikä tuottaa niitä työpaikkoja, eivät laskentataulukot tai niistä tehtävät hätäiset tulkinnat. Tänään oli Helsingin Sanomissa mielenkiintoinen juttu autisteista, joiden erikoistaitoja ei ole osattu hyödyntää työelämässä. Myöskään heidän heikkouksiaan ei ole osattu ottaa huomioon työpaikkaa suunniteltaessa eikä työlle tekijää haettaessa. Tämä on esimerkki ekstrovertista ihanteesta jota on pitkään pidetty tavoitteena kasvatuksessa ja käyttäytymisnormien arvioinnissa, johtajakoulutuksessa, jopa lääketieteellisissä diagnooseissa (Cain 2012). Tällaisia järjestelmän halvaannuttavia rajoitteita ei enää hyväksytä monien muiden erilaisuuksien osalta, miksi siis tämänkään? Kuten monet historian suuret murrokset, tämäkin on suurelta osin ajattelusta kiinni. Jos tästä halutaan eteenpäin, pitää opetella ajattelemaan eri tavalla. Se ei onnistu samaa vanhaa kaavaa toistamalla, samoja mittareita tuijottamalla tai samoja tahoja syyttämällä. Eikä etenkään samoja touhottajia äänestämällä. Tärkeää ei siis ole se mitä seuraavaksi tehdään, vaan se mitä seuraavaksi ymmärretään. Prosessikaavio on tekemistä jaksottava apuväline, ei ymmärrystä lisäävä.Ymmärrystä ei edelleenkään voi korvata millään. Ei reippaalla hymyllä, ei suurilla tunteilla, ei kansansuosiolla eikä kekseliäillä uudissanoilla (jälkimmäiset ovat kyllä mukavia). Yhteiskunnan hyvinvointi, niinkuin moni muukin asia koostuu miljardeista pienistä asioista, jotka vaikuttavat toisiinsa osin ennalta arvaamattomin tavoin. Kokonaisuuden ymmärtäminen on toki mahdotonta kenellekään yksittäiselle ihmiselle tai sellaiseksi itsensä mieltävälle. Lähtökohta pitäisi kuitenkin olla ihminen luonnon kestokyvyn asettamissa rajoissa. Nämä ovat ne asiat joita emme voi muuttaa. Talouden järjestelmän ja lait olemme itse rakentaneet, joten niihin meillä on täysi oikeus ja velvollisuuskin tehdä muutoksia. Miksi nämä kuitenkin tuntuvat olevan niitä vaikeimpia asioita? On niin paljon erilaisia etujärjestöjä ajamassa asioitaan, että tärkein muuttuja lienee raha. Kenellä rahaa on, saa mielipiteensä ja -tekonsa läpi valtarakenteeseen. Tämä on häirinnyt minua pitkään enkä ole keksinyt ratkaisua. Ilmeisesti tämä on se, missä vaiheessa ihminen lajina on tällä hetkellä menossa. Tämä huolestuttaa.
 Nyt sitten niitä pieniä puroja, joista saadaan iso vuolas virta. Terveys ei kyllä ole mikään triviaali juttu. Jälleen lähtökohtana pitää olla ihminen, ei lääketeollisuus tai talousjärjestelmän luvut ja niiden tulkinnat. Jos lääke ei paranna, se on turha. Jos lääkettä joutuu ottamaan lopun ikänsä ja siitä koituu ikäviä sivuvaikutuksia, se ei ole markkinointikelpoinen, eikä missään tapauksessa ratkaisu. Jos sairaus voidaan parantaa ja uusiutuminen estää ruokavaliolla tai muulla elämäntapamuutoksella, miksi edelleen määrätään lääkkeitä, jotka eivät paranna? Ajattelutapana tilastojen soveltaminen yksilöön on aikansa elänyt. Kun ihmiset saadaan pidettyä terveempinä ymmärryksen lisääntyessä, (näinhän se kai pitäisi olla?) paranee myös heidän työtehonsa ja vähenee hoitokoneiston kuormitus. Tehopuolta ovat useammatkin huomautelleet yhteiskuntasopimukseen liittyen. Eli facebook ja youtube pannaan työpäivän ajaksi? Tätä jos lähtee ajattelemaan normaalin pinnallisesti tulee ensin mieleen tekninen esto. Nämä ovat kuitenkin kaikki kierrettävissä joten siihen ei missään tapauksessa pidä lähteä. Se on muutenkin vastakkainasettelua rakentava tie. Oikea tie on sopia asia henkilöstön kanssa. Tunnistaa ja tunnustaa ongelma ja vaihtaa mielipiteitä, muodostaa yhteinen mielipide (ei niinkuin maan hallitus tässä yhteiskuntasopimuksessa tuputtamalla omaansa ainoana oikeana) ja sitä kautta löytää ratkaisu. Asiaan voidaan toki palata myöhemminkin pienen säädön merkeissä, mutta siitä ei saisi tulla ikuisuusprojektia; vitsiä, josta vain puhutaan muttei tehdä mitään. Näin käy liian helposti.
 Vielä yksi henkilökohtainen juttu. Itse kehittäisin arkkitehtien koulutusta tai rakennusmääräyksiä kieltämällä 90 asteen kulmat pohjapiirrustuksissa, ainakin betonirakenteissa, kansanterveyden nimissä. Niistä on nimittäin seurauksena äärettömän huono akustiikka, jolla tutkitusti on vaikutusta ihmisen henkisiin toimintoihin ja stressitasoon. Tästä voisi tulla myös matkailuvaltti tulevaisuudessa kun kaikki talot olisivat seitsenkulmaisia. ;) Rakennusten 3D-tulostuksen kehittyessä tämä ei liene edes kalliimpaa.

Natosta taas

No niin, nyt on uusi eduskunta valittu ja hallitusneuvottelut edessä. Onnittelut Li Anderssonille ja Susanna Koskelle sekä muille uusille läpipäässeille, valittelut ja tsemppipeukut Paula Lehtomäelle ja Jouni Backmanille sekä muille pudokkaille. Hieman kummastuttaa Timo Soinin "Tömähti uusi jytky"- luonnehdinta kun kuitenkin menettivät yhden paikan. Oliko se nyt sitten "torjuntavoitto"?

Ylen vaaligrafiikkojen mukaan enemmistö edustajista vastustaa Nato-jäsenyyttä, eli mikään ei tällä saralla muuttune alkavan vaalikauden aikana. Puhetta silti riittää aiheesta ja löytyy tiettyjä tahoja jotka haluavat ajaa Suomen Natoon suoraan kiertelemättä. Pari asiaa tekee kuitenkin mieli nostaa tässä yhteydessä esiin. Näistä ensimmäinen on se, mitä Natosta tiedetään. Mitä ne turvatakuut oikeasti ovat? Toimivatko ne siten kuin kuvittelemme? Onko niin että tässä pelätään Venäjää ja siksi haetaan joukosta voimaa? Tuntuu, että Natosta on vain vastauksia, ei kysymyksiä. Kylmä totuus kuitenkin on, että vaikka Suomi liittyisi Natoon, pitäisi oma puolustus hoitaa joka tapauksessa itse, eikä puolustusbudjetista voisi tinkiä silloinkaan. Tai etenkään silloin, kun resursseja pitäisi riittää muidenkin Nato-maiden puolustamiseen.
Lisäksi, onko ihmisten tiedossa mitä Nato-maat ovat kokeneet kylmän sodan aikana nimenomaan Naton taholta? Viittaan tässä tietysti gladio-joukkoihin ja niiden suorittamiin terroritekoihin omien maiden kansalaisia, etenkin poliittista vasemmistoa vastaan. Lienee selvää, ettei moista enää tänä päivänä sallittaisi missään maassa, mutta voidaanko olla varmoja? Onko Natolla salaisia rakenteita, joista edes jäsenmaiden päättäjät eivät ole tietoisia?
Toiseksi, mitä on turvallisuus? Johtaako tilanteen polarisoituminen todella turvallisuuteen? Eikö polarisoituminen juuri kärjistä tilannetta kuin tilannetta? Alexander Stubb haluaa antaa ymmärtää, ettei Suomi enää ole puolueeton ja erityisasemassa idän ja lännen välillä, vaan "puolensa valinnut". Osin hän onkin oikeassa, meillä on länsimaiset arvot ja järjestelmät. Mutta sotilaallisesti olemme edelleen puolueettomia ja sellaisena näkisin mieluusti tulevaisuutemmekin. Miksi? Mitä heterogeenisempi alueemme on sotilaallisesti, sen parempi. Kun "puoli on valittu" on sodan alkaminen vähän todennäköisempää, sillä Venäjä on tehnyt mielipiteensä Natosta selväksi. Tämä ei ole kumartamista naapurin suuntaan vaan koko tilanteen ottamista huomioon. Tavoitteena siis ei pidä olla tulevan sodan voittajan veikkaaminen, vaan sen sodan välttäminen. Putin ei myöskään elä ikuisesti, vaan joko kupsahtaa tai luopuu vallasta (tirsk) ennen pitkää. Millainen taneli tai tanelitar seuraavaksi astuu valtaan, sitä emme tiedä, mutta sitten mennään tilanteen mukaan. Vallanvaihto Venäjällä ei välttämättä ole status quon säilyttävä. Tästä voidaan kehittyä myös positiiviseen suuntaan. Mielestäni meillä suomalaisilla on tässä mahdollisuus rauhoitella ja toimia välittäjänä juuri niin kauan kuin olemme liittoutumattomia. Sitä ei kannata heittää hukkaan. Kärsivällisyyttä.
Eli oikeastaan voisin lämpimästi suositella Suomen Nato-jäsenyyttä vain siinä tilanteessa, että Venäjäkin liittyy. Valitettavasti tämä ei vain liene kovin todennäköistä, ottaen huomioon Yhdysvaltojen ja Venäjän pitkät erimielisyydet asiassa kuin asiassa. Nämähän juontavat juurensa vähintään ensimmäisestä maailmansodasta kun Tsaarin Venäjällä koettiin (1917) kommunistinen vallankumous, joka läväytti monilta USA:n silloisilta päättäjiltä löysät housuun. Kyseessä oli sekä poliittisesti että uskonnollisesti ideologinen erimielisyys. Eikä kyse sittemminkään ole missään tapauksessa ollut siitä että jompikumpi olisi oikeassa, vaan ihan kansallisista intresseistä puolin ja toisin. Eli tässä en lähtisi hakemaan "puolen valitsemista", vaan suomalaisten ja laajemminkin ihmiskunnan etua.

Valehtelija

 Helsingin Sanomissa 03.01.2015 Taneli Heikka kirjoittaa suomalaisten satuilevan YK:ssa ja muualla. On pakko vähän avata aihetta. Heikan näkökulma on korostetun kansainvälinen ja ekstrovertti. Sinänsä hyvä näkökulma mutta vain yhteen totuuteen nojaava ja mahdollisesti tahallaan asioita kärjistävä. Asiat varmaan näyttävätkin juuri tuolta ulkomaalaisten silmin, ja se on osin omaakin syytämme, kun emme määrittele ajatuksiamme tarkemmin. Eli kaikki asiat voidaan ymmärtää monin tavoin riippuen ennakko-oletuksista ja -tiedoista, sekä hanakkuudesta vetää johtopäätöksiä. Venäjä on lennellyt rajan molemmin puolin viime aikoina ja pitänyt suuria sotaharjoituksia. Ja sitten sanotaan että:
Venäjä ei uhkaa meitä.
-Riippuu mistä roikkuu.
Turvallisuusympäristömme ei ole muuttunut.
-Miten sen nyt ottaa. Suattaapa tuo ollakii vuan suattaapa olla olemattakii. :) Ärsyttääkö? Ei suoraa vastausta. Ei selkeää kyllä tai ei. Vain välttelevää venkoilua, josta ei tiedä mitä siitä pitäisi päätellä? Ei vaan asia, niinkuin se on. Ei valehtelua, vaan se mitä tiedetään. Joillakin ihmisillä vain on epävarmuusallergia. Ei voida sietää sitä, että toinen ei vedä hätäisiä johtopäätöksiä vaillinaisilla tiedoilla. Emme me tiedä Venäjän uhkaavan meitä. Voimme luulla tai arvella niin, mutta emme tiedä. Tiedämme vasta kun Venäjä uhkaa meitä sanallisesti tai teoilla ilman tulkinnanvaraisuuksia. Lisäksi kun poliitikko sanoo ettei Venäjä uhkaa meitä, hän tarkoittanee ettei ole syytä toimenpiteisiin. Pidetään huoli Puolustuvoimien toimintakyvystä, ja hoidetaan diplomaattisia suhteita hyvin, niin voitava on tehty. Ja jos, kuten Stalin 1939, Venäjä on päättänyt hyökätä Suomeen, ei mikään tekemisemme tai sanomisemme invaasiota estä. Tässä asiassa Suomen linja on selkeä. Jos tähän maahan joku hyökkää, sitä vastaan taistellaan. Toisin sanoen toimitaan tilanteen mukaan. Ja tiedetään etukäteen mitä tehdään jos näin käy, muttei lähdetä hötkymään.
 Amerikkalaisten mielestä selkeä linja olisi toki erilainen: Joko olisimme amerikkalaisten puolella tai heitä vastaan. Heidän poliittisessa ja muussakin ajattelussaan on oma itsekeskeisen bipolaarinen rajoittuneisuutensa, jonka valossa sikäläistä mediaa tulee tarkastella. Kaikki on joko tai. Hyvä tai paha. Kristitty tai ne muut. Musta tai valkoinen. Demokraatti tai republikaani. Räppi tai Hevi. East tai West. Fender Tai Gibson. Jne. Tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä Heikan selvästi provosoivan näkemyksen. Myös kommentti suomalaisten poliitikkojen puhetaidon puutteesta on varmasti ulkomaalaisten silmissä osuva. Ulospäinsuuntautuneisuutta ja riskinottoa suosivassa kulttuurissa me harkitsevaiset finskit varmaan vaikutamme vähän tyhmiltä, mutta itse mieluummin äänestän presidentiksi ja eduskuntaan sellaista tyyppiä, joka tekee hyviä päätöksiä, kuin sellaista joka osaa selittää huonot päätöksensä hyvin. Heikka kirjoittaa Suomen presidenteistä:
"Heidän tapansa johtaa on kierrättää hokemia, joista muodostuu oma todellisuutensa..."
Hassua, kuulostaa ihan USA:n presidenttien puheen ominaispiirteiltä. Niiden, joissa amerikkalaiset ovat aina hyviksiä, ja muut joko raukkoja kyvyttömiä pelkureita tai jonkinlaisia kapitalismin tai kristinuskon arkkivihollisia. Taas joko tai.
Epävarmuusallergia näkyy myös amerikkalaisessa uskontomaailmassa, jossa ollaan kovasti hanakoita tarttumaan tieteen epävarmuuksiin todisteina tiedettä vastaan, Raamatun kirjaimellisen tulkinnan puolesta. Myös vanhat, jo poistuneet epävarmuudet käyvät tähän tarkoitukseen.
Heikka on ihan oikein huolissaan valtioneuvoston uusista jäsenistä, jotka työn aloittaessaan alkavat "...puhua samaa pötyä kuin muutkin."Tämä johtunee monista seikoista. Arvelen päällimmäisenä olevan syvään juurtuneet tavat sekä ministeriöiden saatavilla oleva tieto, sen laatu ja mahdolliset vääristymät. Voisiko olla niin, että kun uusi ministeri aloittaa, hänelle tuputetaan tiettyä toimintatapaa? Kaikki hänen alaisuudessaan työskentelevät ihmiset ovat jo omiin rutiineihinsa juurtuneita ja välittävät ministerille tietoa aina samalla tavalla, ja samoin vääristymin. Samoin sanomattomin ennakko-oletuksin jne. Kiinnostukseni psykologiaan puskee tässä nyt vähän läpi, mutta parempi sekin kuin virheellisesti syyttää toisia valehtelijoiksi. Ei ihme, että eduskunnassa ollaan tarkkoja valehtelu-sanan käytöstä. Valitettavaa tässä skenaariossa kuitenkin on, ettei demokratia toteudu, jos valituilla tyypeillä ei ole todellista valtaa tai se on tällä tavalla laimennettu byrokratialla.
 Lopuksi Heikka lainaa Paasikiveä: Totuuden tunnustaminen on viisauden alku, lisäten kuitenkin ettei totuuden tunnustaminen riitä. Ymmärrän tämän siten, että se pitää vielä vääristää palvelemaan jotakin tarkoitusperää, ennenkuin se kelpaa julkisuuteen. Ja sitten kysytään että kenenköhän totuudesta on kyse?
 Ymmärrän hänen kirjoituksensa lopusta kuitenkin yleisemmällä tasolla pointin, joka on ihan paikallaan: Poliitikot ja puolueet, kertokaa ohjelmanne selvästi artikuloiden. Ei tarvitse tyhmentää, selventää vain. Vaarana on tietysti, ettei yksikään puolue tiedä, mitä pitäisi tehdä ja jos näin on, ei ohjelmakaan luonnollisesti ole kovin selkeä.
Näihin masentaviin tunnelmiin täältä tähän. :)