Olen syksyn mittaan miettinyt demokratian ja sananvapauden kohtalonyhteyttä. Tässä siitä:
Sananvapaus on erottamaton osa demokratiaa. Demokratia on kuitenkin usein määrittelemätön. Kun ei kulloinkin määritellä, mitä sanalla tarkoitetaan, jää se helposti, etenkin nuorille, epämääräiseksi. Kun nämä nuoret kasvavat vaikuttajiksi, on demokratia pelkkä sana, jonka merkitys on olevinaan kaikille selvä, mutta johon kaikki lataavat omat mielleyhtymänsä. Kaikki myös käyttävät tuota sanaa omiin, usein keskenään ristiriitaisiin tarkoituksiinsa. Siitä ei tule kuin sanomista.
Jossain vaiheessa demokratiasta on tullut itsestäänselvyys, mutta myös sen status on muuttunut: Siitä on tullut tavoite. Kun amerikkalaiset menivät Irakiin 2003, Bush julisti vievänsä maahan demokratian. Sen katsottiin olevan ratkaisu maan ongelmiin ja lopettavan terrorismin Lähi-Idästä. Toisin sanoen retorisella tasolla demokratia nähtiin tavoitteena, tilana jolla maan asiat pannaan kuntoon. Jonkinlaisena hopealuotina, ratkaisuna olemassa oleviin ongelmiin. On toki mahdollista, ettei demokratian vieminen oikeasti ollutkaan amerikkalaisten tavoitteena, vaan ihan joku muu intressi.
Usein, kun vedotaan sananvapauden koskemattomuuteen, on taustalla ajatus sen suuntautumisesta demokratiaa kohti, olemassaolosta sitä varten. Tällaisessa ajattelussa demokratia on jälleen sinällään tavoite, jolla perustellaan sananvapauden kaikenkattavuus ja kyseenalaistamattomuus.Tämä on mielestäni väärin.
Sananvapaus on välttämätöntä demokratian toiminnalle, mutta demokratiaa ei tule nähdä tavoitteena. Tavoite on joku ihan muu; hyvä elämä, kestävä kehitys, tasa-arvon edistäminen, yhteistyön lisääminen, turvallisempi maailma jne. Demokratia on keino näihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Se on työkalu, joka mahdollistaa päätösten tekemisen tasapuolisemmin, siten ettei yksikään ryhmä etuineen korostu liikaa.
Sananvapaus mahdollistaa yhteiskunnallisen keskustelun, joka on välttämätön osa demokratiaa ja kehitystä yleensä. Tähän keskusteluun voi ottaa osaa kuka tahansa. Tällä varmistetaan se, että kaikki hyvät ajatukset saadaan kuuluville. Myös tärkeät epäkohdat tulevat näin julki, mikä mahdollistaa niiden ratkaisemisen.
Demokratiaa voidaan verrata uskontoon sikäli, että se ei itsessään ole hyvä tai paha. Sitä voidaan käyttää kumpaankin tavoitteista riippuen. Myös uskontojen taipumus nähdä maailma muuttumattomana ja siten perustella konservatiiviset arvot, on lähellä monen tahon poliittista ajattelua, sekä heidän käsitystään demokratiasta.
Kun seuraa yhteiskunnallista keskustelua, tulee helposti tuominneeksi ajatuksia, jotka vaikuttavat vierailta omaan ajatusmaailmaan. Möyhäämiseen ei kuitenkaan kannata vastata möyhäämällä, vaan määrittelemällä tavoitteet. Jos tavoitetta tavoitellaan epärealistisilla keinoilla, on se sanottava. Siten myös yhteiskunnallinen keskustelu kehittyy. Jos osapuolet eivät kuuntele toisiaan, on keskustelu melko turhaa. Jos osapuoli perustaa arvionsa tilanteesta ja kehitysehdotuksensa vaikkapa siihen, että maa on litteä ja sen on luonut joku jumalolento noin 6000 vuotta sitten, onko tämä taho otettava vakavasti? Usein keskustelu on liian pinnallista ja siksi tavoitteet jäävät määrittelemättä ja itse asiat oikeasti käsittelemättä. Keskustelusta tulee möyhäämistä.
Mitä annettavaa yhteiskunnalliseen keskusteluun on esimerkiksi Suomen vastarintaliikkeellä? Hehän vetoavat sananvapauteen vaikka moittivat nationalisminvastaisia tahoja ja yllyttävät rikoksiin ja kansainvälisten sopimusten rikkomiseen. Samaa (annettavan vähyyttä) olen miettinyt koskien etenkin jakautumisen jälkeisiä perussuomalaisia. Normaalisti poliittiset puolueet ovat edistäneet jonkin viiteryhmän etuja, mutta kenen etuja ajaa pelkoon ja tietämättömyyteen pohjaava politiikka? Pelolla tarkoitan ehdotusten motiiveja, tietämättömyydellä omien ehdotustensa todennäköisiä seurauksia. SVL:llä kaiken valtiollisen ajattelun taustalla näkyy olevan rodulliset seikat, eikä itse valtion hoitoon liittyvät. Päällimmäisenä huolena tuntuu asiassa kuin asiassa olevan geenien ei-toivottu sekoittuminen ja demokratiaksi toivotaan antiikin Ateenan mallia. Ajatteleeko kukaan mitä tämmöisistä todennäköisesti seuraisi? Sanotaanko se myös ääneen? Miksei? Epäkelpojen ehdotusten alasampuminen on aikaa vievää puuhaa, ja tuo aika on pois varsinaisten ongelmien ratkaisulta. Siksi jonkinlainen moderointi on tarpeen myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tässä moderoinnissa ei tietenkään saa kenelläkään olla ylivaltaa tuomita toisten näkemyksiä, joten enemmistön ääni tässäkin toimisi varmaan parhaiten. Jos enemmistö siis haluaa päättää yhteisistä asioista perustuen vaikkapa asioihin itseensä, on kai ihan ok kieltää SVL.
Sananvapauden tarkoitus onkin saada enemmistön ääni kuuluviin. Björn Wahlroos ei tästä ilmeisesti pidä, joten nähtävästi hän katsoo enemmistön olevan väärässä. Oletus on kuitenkin, että enemmistö on oikeassa. Oikeassa oleminen riippuu pohjimmiltaan siitä, mitä enemmistö voi kustakin asiasta ymmärtää. Jos enemmistön ymmärrys on joiltain osin vajavainen, on myös enemmistön mielipide virheellinen ja johtaa ikäviin seurauksiin. Tässä on demokratian toimivuuden yhteys koulutukseen. Koulujen ei siis ole tarkoitus "tuottaa" taitavia työläisiä tai kuuliaisia kansalaisia, vaan itse ajattelevia yksilöitä, jotta koko yhteiskuntamme perusta olisi turvattu.
Sananvapauden rajoituksille on siis olemassa hyvät perusteet, myös osana demokratiaa. Haasteena onkin keskustelun yllä- ja asiallisena pitäminen. Erimielisten tahojen olisi hyvä pystyä kuuntelemaan toisiaan turhautuneinakin, sillä turhautuneisuus johtaa kiukutteluun, joka ei tietääkseni koskaan ole edistänyt yhteisymmärrykseen pääsemistä. Jos se taas ei ole tavoitteena, ei ole mitään asiaa politiikkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti