Demokratiasta ja sananvapaudesta

Olen syksyn mittaan miettinyt demokratian ja sananvapauden kohtalonyhteyttä. Tässä siitä:
Sananvapaus on erottamaton osa demokratiaa. Demokratia on kuitenkin usein määrittelemätön. Kun ei kulloinkin määritellä, mitä sanalla tarkoitetaan, jää se helposti, etenkin nuorille, epämääräiseksi. Kun nämä nuoret kasvavat vaikuttajiksi, on demokratia pelkkä sana, jonka merkitys on olevinaan kaikille selvä, mutta johon kaikki lataavat omat mielleyhtymänsä. Kaikki myös käyttävät tuota sanaa omiin, usein keskenään ristiriitaisiin tarkoituksiinsa. Siitä ei tule kuin sanomista.
Jossain vaiheessa demokratiasta on tullut itsestäänselvyys, mutta myös sen status on muuttunut: Siitä on tullut tavoite. Kun amerikkalaiset menivät Irakiin 2003, Bush julisti vievänsä maahan demokratian. Sen katsottiin olevan ratkaisu maan ongelmiin ja lopettavan terrorismin Lähi-Idästä.  Toisin sanoen retorisella tasolla demokratia nähtiin tavoitteena, tilana jolla maan asiat pannaan kuntoon. Jonkinlaisena hopealuotina, ratkaisuna olemassa oleviin ongelmiin. On toki mahdollista, ettei demokratian vieminen oikeasti ollutkaan amerikkalaisten tavoitteena, vaan ihan joku muu intressi.
Usein, kun vedotaan sananvapauden koskemattomuuteen, on taustalla ajatus sen suuntautumisesta demokratiaa kohti, olemassaolosta sitä varten. Tällaisessa ajattelussa demokratia on jälleen sinällään tavoite, jolla perustellaan sananvapauden kaikenkattavuus ja kyseenalaistamattomuus.Tämä on mielestäni väärin.
Sananvapaus on välttämätöntä demokratian toiminnalle, mutta demokratiaa ei tule nähdä tavoitteena. Tavoite on joku ihan muu; hyvä elämä, kestävä kehitys, tasa-arvon edistäminen, yhteistyön lisääminen, turvallisempi maailma jne. Demokratia on keino näihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Se on työkalu, joka mahdollistaa päätösten tekemisen tasapuolisemmin, siten ettei yksikään ryhmä etuineen korostu liikaa.
Sananvapaus mahdollistaa yhteiskunnallisen keskustelun, joka on välttämätön osa demokratiaa ja kehitystä yleensä. Tähän keskusteluun voi ottaa osaa kuka tahansa. Tällä varmistetaan se, että kaikki hyvät ajatukset saadaan kuuluville. Myös tärkeät epäkohdat tulevat näin julki, mikä mahdollistaa niiden ratkaisemisen.
Demokratiaa voidaan verrata uskontoon sikäli, että se ei itsessään ole hyvä tai paha. Sitä voidaan käyttää kumpaankin tavoitteista riippuen. Myös uskontojen taipumus nähdä maailma muuttumattomana ja siten perustella konservatiiviset arvot, on lähellä monen tahon poliittista ajattelua, sekä heidän käsitystään demokratiasta.
Kun seuraa yhteiskunnallista keskustelua, tulee helposti tuominneeksi ajatuksia, jotka vaikuttavat vierailta omaan ajatusmaailmaan. Möyhäämiseen ei kuitenkaan kannata vastata möyhäämällä, vaan määrittelemällä tavoitteet. Jos tavoitetta tavoitellaan epärealistisilla keinoilla, on se sanottava. Siten myös yhteiskunnallinen keskustelu kehittyy. Jos osapuolet eivät kuuntele toisiaan, on keskustelu melko turhaa. Jos osapuoli perustaa arvionsa tilanteesta ja kehitysehdotuksensa vaikkapa siihen, että maa on litteä ja sen on luonut joku jumalolento noin 6000 vuotta sitten, onko tämä taho otettava vakavasti? Usein keskustelu on liian pinnallista ja siksi tavoitteet jäävät määrittelemättä ja itse asiat oikeasti käsittelemättä. Keskustelusta tulee möyhäämistä.
Mitä annettavaa yhteiskunnalliseen keskusteluun on esimerkiksi Suomen vastarintaliikkeellä? Hehän vetoavat sananvapauteen vaikka moittivat nationalisminvastaisia tahoja ja yllyttävät rikoksiin ja kansainvälisten sopimusten rikkomiseen. Samaa (annettavan vähyyttä) olen miettinyt koskien etenkin jakautumisen jälkeisiä perussuomalaisia. Normaalisti poliittiset puolueet ovat edistäneet jonkin viiteryhmän etuja, mutta kenen etuja ajaa pelkoon ja tietämättömyyteen pohjaava politiikka? Pelolla tarkoitan ehdotusten motiiveja, tietämättömyydellä omien ehdotustensa todennäköisiä seurauksia. SVL:llä kaiken valtiollisen ajattelun taustalla näkyy olevan rodulliset seikat, eikä itse valtion hoitoon liittyvät. Päällimmäisenä huolena tuntuu asiassa kuin asiassa olevan geenien ei-toivottu sekoittuminen ja demokratiaksi toivotaan antiikin Ateenan mallia. Ajatteleeko kukaan mitä tämmöisistä todennäköisesti seuraisi? Sanotaanko se myös ääneen? Miksei? Epäkelpojen ehdotusten alasampuminen on aikaa vievää puuhaa, ja tuo aika on pois varsinaisten ongelmien ratkaisulta. Siksi jonkinlainen moderointi on tarpeen myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tässä moderoinnissa ei tietenkään saa kenelläkään olla ylivaltaa tuomita toisten näkemyksiä, joten enemmistön ääni tässäkin toimisi varmaan parhaiten. Jos enemmistö siis haluaa päättää yhteisistä asioista perustuen vaikkapa asioihin itseensä, on kai ihan ok kieltää SVL.

Sananvapauden tarkoitus onkin saada enemmistön ääni kuuluviin. Björn Wahlroos ei tästä ilmeisesti pidä, joten nähtävästi hän katsoo enemmistön olevan väärässä. Oletus on kuitenkin, että enemmistö on oikeassa. Oikeassa oleminen riippuu pohjimmiltaan siitä, mitä enemmistö voi kustakin asiasta ymmärtää. Jos enemmistön ymmärrys on joiltain osin vajavainen, on myös enemmistön mielipide virheellinen ja johtaa ikäviin seurauksiin. Tässä on demokratian toimivuuden yhteys koulutukseen. Koulujen ei siis ole tarkoitus "tuottaa" taitavia työläisiä tai kuuliaisia kansalaisia, vaan itse ajattelevia yksilöitä, jotta koko yhteiskuntamme perusta olisi turvattu.
Sananvapauden rajoituksille on siis olemassa hyvät perusteet, myös osana demokratiaa. Haasteena onkin keskustelun yllä- ja asiallisena pitäminen. Erimielisten tahojen olisi hyvä pystyä kuuntelemaan toisiaan turhautuneinakin, sillä turhautuneisuus johtaa kiukutteluun, joka ei tietääkseni koskaan ole edistänyt yhteisymmärrykseen pääsemistä. Jos se taas ei ole tavoitteena, ei ole mitään asiaa politiikkaan.

Tunne ja järki, lyijy ja älykkyys. Populismi?

Nyt on Trumpin aikaa käyty melkein kokonainen vuosi. Populismi onkin viime aikoina mietityttänyt ja siitä aion seuraavaksi hieman turista. Populismiahan on ollut "aina", jo antiikin Kreikassa ja Roomassa ymmärrettiin puhetaidon ja faktojen valikoinnin sekä esitystavan tärkeys kansansuosion varmistamisessa. Aina kun on ollut tarpeen vakuuttaa suuret ihmismassat oman mielipiteen paremmuudesta, on ollut tarpeen analysoida, mitä ihmiset pitävät suurimpana ongelmana ja mitä he ylipäätänsä voivat käsittää. Eihän voi tulla suurella kansansuosiolla valituksi jos puhuu liian vaikeita, eikä kukaan ymmärrä.
Monilla amerikkalaisilla on ollut vaikeuksia ymmärtää, kuinka heillä nyt yhtäkkiä onkin tällainen presidentti, joka käyttäytyy kuin esiteini, muuttaa lausuntojaan, peittelee totuutta ja kiukuttelee. Kuka hänet valitsi ja miksi? Hänhän oli niin suosittu! Onko tämä nyt sitä populismia?
Jenkkien vaalijärjestelmä on vähän erilainen kuin meillä. Siinä valitaan ensin kummankin pääpuolueen jäsenten toimesta ehdokaspari presidentiksi ja varapresidentiksi esivaaleissa, ja sitten valitaan kahden puolueen väliltä varsinaisissa vaaleissa voittajapari. Ongelma on, etteivät kaikki vaivaudu äänestämään edes varsinaisissa vaaleissa, mutta etenkään esivaalit eivät vedä ihmisiä uurnille ja se vinouttaa tulosta. Esivaalissahan vain puolueiden jäsenet (lue: kiihkoisimmat kannattajat) voivat äänestää puolueensa ehdokaspareja. Tuloksena maltilliset ja järkeviä perusteluita penäävät ryhmät jäävät paitsioon, niin puolueiden sisällä kuin ulkopuolellakin, jolloin vaihtoehdot rajautuvat ääripäihin. Tämä toki sopii amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa muutenkin kaikki käsitetään dualistisesti ääripääpareina (Ruotsila 2008). Tämä sopii myös populismiin, koska asioiden yksinkertaistaminen helpottaa mielipiteen muodostusta asiasta kuin asiasta. Jos annetaan vain kaksi vaihtoehtoa ja vaaditaan valitsemaan, on puolen valinta usein helppoa ja suhteellisen vaivatonta. Ovatko näin tehdyt päätökset hyviä, se on sitten toinen juttu.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime aikoina muuallakin esiintynyt kummallisiksi kokemiani ilmiöitä. Presidenttiehdokas Laura Huhtasaari uskoo yliluonnolliseen ja kieltää evoluution. Ei pari vuosikymmentä takaperin olisi moinen voinut vakavasti asettua ehdolle. Ei hän Ylen kyselyn perusteella ole montaa ääntä saamassakaan, mutta vasta vaalipäivä näyttää lopullisen tuloksen. Ja toki pitää ajatella jo seuraaviakin vaaleja. On kuitenkin kummallinen ilmiö, miten kaikenlainen uskoon ja vakaumukseen perustuva on saavuttanut suosiota, vaikka useimmat hyvin tietävät, ettei semmoisella "ajattelulla" saavuteta hyviä tuloksia. Politiikassa on selvää, että erimielisyyksiä puolueiden kesken tulee. Tämähän mahdollistaa sen, että kaikki näkökulmat tulevat huomioiduiksi ja sitä myöten päätökset ehkä paremmiksi.
Dialogi ja kompromissien teko ovat tarpeen, koska yksittäiset poliittiset puolueet ovat harvoin kansan tai Suomen asialla. Sen sijaan ne useimmissa asioissa ajavat omien eturyhmiensä asiaa, joka usein tarkoittaa tuon ryhmän etua nimenomaan muiden kustannuksella. Hyvinvointiyhteiskunta ei perustu yksien hyvinvointiin, vaan kokonaisuus ratkaisee. Etenkin kokoomuksen toiminta ja lausunnot viime pääministerikausinaan sekä nykyhallituksen sisäinen kinastelu osoittavat tämän. Alkuvaiheessa Sipilän hallitus pyrki tekemään vauhdilla yksipuolisia päätöksiä tosiasioista piittaamatta, ja sanomistahan siitä tuli. Nyt esimerkiksi SOTEn kanssa on toinen ääni kellossa, mutta periaatteista ja omasta mielestä loistavista ideoista ei edelleenkään haluta tinkiä (valinnanvapaus, maakuntien määrä). Tämä itse asiassa vaikeuttaa päätöksentekoprosessia ja murentaa yhteisymmärrykseen pohjautuvaa demokratiaa.

Politiikan ulkopuolelta Flat Earth Society uudelleenlämmittelee litteän maan teoriaa ja pyrkii selittämään kaikki havaitut auringon ja muiden taivaankappaleiden liikkeet litteän maan tyyliin. Vaikuttimena vaikuttaa olevan halu olla oikeassa, mutta ehdottomasti eri mieltä enemmistön kanssa. Jonkinlainen valtapeli siis? Pyrkimys vakuuttaa mahdollisimman moni oman näkemyksen oikeellisuudesta ja kenties hyötyä siitä rahallisesti? Ei ennenkuulumatonta, mutta tuskin hyödyllistäkään. Osa "todisteista" on salaliitto-osastolta: Yhdistyksen mukaan satelliitteja, astronautteja ja vastaavia avaruuteen lähettäneet tahot ovat salaliitossa tavallisia ihmisiä vastaan. Taitaa olla varsin yleinen väite silloin kun varsinaisia todisteita ei ole, tai sellaisina esitetään lähinnä kysymyksiä tyyliin: Eikö maan kaareutuminen avaruusaseman kuvissa voi johtua linssivääristymästä?

Monissa nettiuutisissa on keskusteluosiossa täysin todellisuudesta harhautuneita kommentteja, jotka vääntävät asiasta kuin asiasta maahanmuuttoasian. Tällainen fiksaatio siihen, miten kaikki on jonkin muuta kuin itseä edustavan tahon syytä, ei ole yhteiskunnallista keskustelua vaan häiriökäyttäytymistä ja ehkä jotenkin hoidettavissa oleva mielisairauden muoto. Tähänkin liittyy kunkin itselleen rakentama identiteetti osana yhteiskuntaa ja siinä ei kansalaisten suuri enemmistökään ole syytön. Jos joku (perussuomalaiset, Suomen vastarintaliike etc.) tuntee itsensä yhteiskunnan ulkopuoliseksi, on jossain menty vikaan. Syytä pohdittaessa mahdollisuuksia on monia. Itse veikkaan ainakin osasyyksi lyijyä, jota löytyy myös tupakassa. Pakko mainita: lyijykynässä ei ole lyijyä, vaan grafiittia. Sen sijaan esimerkiksi uudenvuoden "tinoissa" on paljon lyijyä. Perinnehenkisille ihmisille tämä voi olla voimakas vaikutin elämän kulkuun ja myös hämärien mielipiteiden muodostumiseen. Tässä olisi yhteiskunnallinen aihe, johon voisin palatakin.

Näen samankaltaisuutta jääkiekon ja muun urheilun kanssa. Myös niissä ajattelu menee tunne edellä; myötäeletään urheilijan fiiliksiä voiton ja tappion hetkinä; kannustetaan omia voittamaan, niinkuin kyse olisi sodasta tai muusta perinteisestä resurssikilvoittelusta.
Onko niin että ihminen tunteellisena olentona vaatii myös politiikalta tunnetta, vaikka se johtaisi kansanmurhaan tai ympäristökatastrofiin? Koska eihän tosiasioilla ole niin väliä, tärkeintä on hyvä meininki! Vai määritelläänkö tosiasiatkin nykyään juuri hyvänä meininkinä?
Tuli vähän sekava teksti, mutta minulla onkin nälkä. Nyt syömään.