Olen syksyn mittaan miettinyt demokratian ja sananvapauden kohtalonyhteyttä. Tässä siitä:
Sananvapaus on erottamaton osa demokratiaa. Demokratia on kuitenkin usein määrittelemätön. Kun ei kulloinkin määritellä, mitä sanalla tarkoitetaan, jää se helposti, etenkin nuorille, epämääräiseksi. Kun nämä nuoret kasvavat vaikuttajiksi, on demokratia pelkkä sana, jonka merkitys on olevinaan kaikille selvä, mutta johon kaikki lataavat omat mielleyhtymänsä. Kaikki myös käyttävät tuota sanaa omiin, usein keskenään ristiriitaisiin tarkoituksiinsa. Siitä ei tule kuin sanomista.
Jossain vaiheessa demokratiasta on tullut itsestäänselvyys, mutta myös sen status on muuttunut: Siitä on tullut tavoite. Kun amerikkalaiset menivät Irakiin 2003, Bush julisti vievänsä maahan demokratian. Sen katsottiin olevan ratkaisu maan ongelmiin ja lopettavan terrorismin Lähi-Idästä. Toisin sanoen retorisella tasolla demokratia nähtiin tavoitteena, tilana jolla maan asiat pannaan kuntoon. Jonkinlaisena hopealuotina, ratkaisuna olemassa oleviin ongelmiin. On toki mahdollista, ettei demokratian vieminen oikeasti ollutkaan amerikkalaisten tavoitteena, vaan ihan joku muu intressi.
Usein, kun vedotaan sananvapauden koskemattomuuteen, on taustalla ajatus sen suuntautumisesta demokratiaa kohti, olemassaolosta sitä varten. Tällaisessa ajattelussa demokratia on jälleen sinällään tavoite, jolla perustellaan sananvapauden kaikenkattavuus ja kyseenalaistamattomuus.Tämä on mielestäni väärin.
Sananvapaus on välttämätöntä demokratian toiminnalle, mutta demokratiaa ei tule nähdä tavoitteena. Tavoite on joku ihan muu; hyvä elämä, kestävä kehitys, tasa-arvon edistäminen, yhteistyön lisääminen, turvallisempi maailma jne. Demokratia on keino näihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Se on työkalu, joka mahdollistaa päätösten tekemisen tasapuolisemmin, siten ettei yksikään ryhmä etuineen korostu liikaa.
Sananvapaus mahdollistaa yhteiskunnallisen keskustelun, joka on välttämätön osa demokratiaa ja kehitystä yleensä. Tähän keskusteluun voi ottaa osaa kuka tahansa. Tällä varmistetaan se, että kaikki hyvät ajatukset saadaan kuuluville. Myös tärkeät epäkohdat tulevat näin julki, mikä mahdollistaa niiden ratkaisemisen.
Demokratiaa voidaan verrata uskontoon sikäli, että se ei itsessään ole hyvä tai paha. Sitä voidaan käyttää kumpaankin tavoitteista riippuen. Myös uskontojen taipumus nähdä maailma muuttumattomana ja siten perustella konservatiiviset arvot, on lähellä monen tahon poliittista ajattelua, sekä heidän käsitystään demokratiasta.
Kun seuraa yhteiskunnallista keskustelua, tulee helposti tuominneeksi ajatuksia, jotka vaikuttavat vierailta omaan ajatusmaailmaan. Möyhäämiseen ei kuitenkaan kannata vastata möyhäämällä, vaan määrittelemällä tavoitteet. Jos tavoitetta tavoitellaan epärealistisilla keinoilla, on se sanottava. Siten myös yhteiskunnallinen keskustelu kehittyy. Jos osapuolet eivät kuuntele toisiaan, on keskustelu melko turhaa. Jos osapuoli perustaa arvionsa tilanteesta ja kehitysehdotuksensa vaikkapa siihen, että maa on litteä ja sen on luonut joku jumalolento noin 6000 vuotta sitten, onko tämä taho otettava vakavasti? Usein keskustelu on liian pinnallista ja siksi tavoitteet jäävät määrittelemättä ja itse asiat oikeasti käsittelemättä. Keskustelusta tulee möyhäämistä.
Mitä annettavaa yhteiskunnalliseen keskusteluun on esimerkiksi Suomen vastarintaliikkeellä? Hehän vetoavat sananvapauteen vaikka moittivat nationalisminvastaisia tahoja ja yllyttävät rikoksiin ja kansainvälisten sopimusten rikkomiseen. Samaa (annettavan vähyyttä) olen miettinyt koskien etenkin jakautumisen jälkeisiä perussuomalaisia. Normaalisti poliittiset puolueet ovat edistäneet jonkin viiteryhmän etuja, mutta kenen etuja ajaa pelkoon ja tietämättömyyteen pohjaava politiikka? Pelolla tarkoitan ehdotusten motiiveja, tietämättömyydellä omien ehdotustensa todennäköisiä seurauksia. SVL:llä kaiken valtiollisen ajattelun taustalla näkyy olevan rodulliset seikat, eikä itse valtion hoitoon liittyvät. Päällimmäisenä huolena tuntuu asiassa kuin asiassa olevan geenien ei-toivottu sekoittuminen ja demokratiaksi toivotaan antiikin Ateenan mallia. Ajatteleeko kukaan mitä tämmöisistä todennäköisesti seuraisi? Sanotaanko se myös ääneen? Miksei? Epäkelpojen ehdotusten alasampuminen on aikaa vievää puuhaa, ja tuo aika on pois varsinaisten ongelmien ratkaisulta. Siksi jonkinlainen moderointi on tarpeen myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tässä moderoinnissa ei tietenkään saa kenelläkään olla ylivaltaa tuomita toisten näkemyksiä, joten enemmistön ääni tässäkin toimisi varmaan parhaiten. Jos enemmistö siis haluaa päättää yhteisistä asioista perustuen vaikkapa asioihin itseensä, on kai ihan ok kieltää SVL.
Sananvapauden tarkoitus onkin saada enemmistön ääni kuuluviin. Björn Wahlroos ei tästä ilmeisesti pidä, joten nähtävästi hän katsoo enemmistön olevan väärässä. Oletus on kuitenkin, että enemmistö on oikeassa. Oikeassa oleminen riippuu pohjimmiltaan siitä, mitä enemmistö voi kustakin asiasta ymmärtää. Jos enemmistön ymmärrys on joiltain osin vajavainen, on myös enemmistön mielipide virheellinen ja johtaa ikäviin seurauksiin. Tässä on demokratian toimivuuden yhteys koulutukseen. Koulujen ei siis ole tarkoitus "tuottaa" taitavia työläisiä tai kuuliaisia kansalaisia, vaan itse ajattelevia yksilöitä, jotta koko yhteiskuntamme perusta olisi turvattu.
Sananvapauden rajoituksille on siis olemassa hyvät perusteet, myös osana demokratiaa. Haasteena onkin keskustelun yllä- ja asiallisena pitäminen. Erimielisten tahojen olisi hyvä pystyä kuuntelemaan toisiaan turhautuneinakin, sillä turhautuneisuus johtaa kiukutteluun, joka ei tietääkseni koskaan ole edistänyt yhteisymmärrykseen pääsemistä. Jos se taas ei ole tavoitteena, ei ole mitään asiaa politiikkaan.
tiistai 26. joulukuuta 2017
sunnuntai 24. joulukuuta 2017
Tunne ja järki, lyijy ja älykkyys. Populismi?
Nyt on Trumpin aikaa käyty melkein kokonainen vuosi. Populismi onkin viime aikoina mietityttänyt ja siitä aion seuraavaksi hieman turista. Populismiahan on ollut "aina", jo antiikin Kreikassa ja Roomassa ymmärrettiin puhetaidon ja faktojen valikoinnin sekä esitystavan tärkeys kansansuosion varmistamisessa. Aina kun on ollut tarpeen vakuuttaa suuret ihmismassat oman mielipiteen paremmuudesta, on ollut tarpeen analysoida, mitä ihmiset pitävät suurimpana ongelmana ja mitä he ylipäätänsä voivat käsittää. Eihän voi tulla suurella kansansuosiolla valituksi jos puhuu liian vaikeita, eikä kukaan ymmärrä.
Monilla amerikkalaisilla on ollut vaikeuksia ymmärtää, kuinka heillä nyt yhtäkkiä onkin tällainen presidentti, joka käyttäytyy kuin esiteini, muuttaa lausuntojaan, peittelee totuutta ja kiukuttelee. Kuka hänet valitsi ja miksi? Hänhän oli niin suosittu! Onko tämä nyt sitä populismia?
Jenkkien vaalijärjestelmä on vähän erilainen kuin meillä. Siinä valitaan ensin kummankin pääpuolueen jäsenten toimesta ehdokaspari presidentiksi ja varapresidentiksi esivaaleissa, ja sitten valitaan kahden puolueen väliltä varsinaisissa vaaleissa voittajapari. Ongelma on, etteivät kaikki vaivaudu äänestämään edes varsinaisissa vaaleissa, mutta etenkään esivaalit eivät vedä ihmisiä uurnille ja se vinouttaa tulosta. Esivaalissahan vain puolueiden jäsenet (lue: kiihkoisimmat kannattajat) voivat äänestää puolueensa ehdokaspareja. Tuloksena maltilliset ja järkeviä perusteluita penäävät ryhmät jäävät paitsioon, niin puolueiden sisällä kuin ulkopuolellakin, jolloin vaihtoehdot rajautuvat ääripäihin. Tämä toki sopii amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa muutenkin kaikki käsitetään dualistisesti ääripääpareina (Ruotsila 2008). Tämä sopii myös populismiin, koska asioiden yksinkertaistaminen helpottaa mielipiteen muodostusta asiasta kuin asiasta. Jos annetaan vain kaksi vaihtoehtoa ja vaaditaan valitsemaan, on puolen valinta usein helppoa ja suhteellisen vaivatonta. Ovatko näin tehdyt päätökset hyviä, se on sitten toinen juttu.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime aikoina muuallakin esiintynyt kummallisiksi kokemiani ilmiöitä. Presidenttiehdokas Laura Huhtasaari uskoo yliluonnolliseen ja kieltää evoluution. Ei pari vuosikymmentä takaperin olisi moinen voinut vakavasti asettua ehdolle. Ei hän Ylen kyselyn perusteella ole montaa ääntä saamassakaan, mutta vasta vaalipäivä näyttää lopullisen tuloksen. Ja toki pitää ajatella jo seuraaviakin vaaleja. On kuitenkin kummallinen ilmiö, miten kaikenlainen uskoon ja vakaumukseen perustuva on saavuttanut suosiota, vaikka useimmat hyvin tietävät, ettei semmoisella "ajattelulla" saavuteta hyviä tuloksia. Politiikassa on selvää, että erimielisyyksiä puolueiden kesken tulee. Tämähän mahdollistaa sen, että kaikki näkökulmat tulevat huomioiduiksi ja sitä myöten päätökset ehkä paremmiksi.
Dialogi ja kompromissien teko ovat tarpeen, koska yksittäiset poliittiset puolueet ovat harvoin kansan tai Suomen asialla. Sen sijaan ne useimmissa asioissa ajavat omien eturyhmiensä asiaa, joka usein tarkoittaa tuon ryhmän etua nimenomaan muiden kustannuksella. Hyvinvointiyhteiskunta ei perustu yksien hyvinvointiin, vaan kokonaisuus ratkaisee. Etenkin kokoomuksen toiminta ja lausunnot viime pääministerikausinaan sekä nykyhallituksen sisäinen kinastelu osoittavat tämän. Alkuvaiheessa Sipilän hallitus pyrki tekemään vauhdilla yksipuolisia päätöksiä tosiasioista piittaamatta, ja sanomistahan siitä tuli. Nyt esimerkiksi SOTEn kanssa on toinen ääni kellossa, mutta periaatteista ja omasta mielestä loistavista ideoista ei edelleenkään haluta tinkiä (valinnanvapaus, maakuntien määrä). Tämä itse asiassa vaikeuttaa päätöksentekoprosessia ja murentaa yhteisymmärrykseen pohjautuvaa demokratiaa.
Politiikan ulkopuolelta Flat Earth Society uudelleenlämmittelee litteän maan teoriaa ja pyrkii selittämään kaikki havaitut auringon ja muiden taivaankappaleiden liikkeet litteän maan tyyliin. Vaikuttimena vaikuttaa olevan halu olla oikeassa, mutta ehdottomasti eri mieltä enemmistön kanssa. Jonkinlainen valtapeli siis? Pyrkimys vakuuttaa mahdollisimman moni oman näkemyksen oikeellisuudesta ja kenties hyötyä siitä rahallisesti? Ei ennenkuulumatonta, mutta tuskin hyödyllistäkään. Osa "todisteista" on salaliitto-osastolta: Yhdistyksen mukaan satelliitteja, astronautteja ja vastaavia avaruuteen lähettäneet tahot ovat salaliitossa tavallisia ihmisiä vastaan. Taitaa olla varsin yleinen väite silloin kun varsinaisia todisteita ei ole, tai sellaisina esitetään lähinnä kysymyksiä tyyliin: Eikö maan kaareutuminen avaruusaseman kuvissa voi johtua linssivääristymästä?
Monissa nettiuutisissa on keskusteluosiossa täysin todellisuudesta harhautuneita kommentteja, jotka vääntävät asiasta kuin asiasta maahanmuuttoasian. Tällainen fiksaatio siihen, miten kaikki on jonkin muuta kuin itseä edustavan tahon syytä, ei ole yhteiskunnallista keskustelua vaan häiriökäyttäytymistä ja ehkä jotenkin hoidettavissa oleva mielisairauden muoto. Tähänkin liittyy kunkin itselleen rakentama identiteetti osana yhteiskuntaa ja siinä ei kansalaisten suuri enemmistökään ole syytön. Jos joku (perussuomalaiset, Suomen vastarintaliike etc.) tuntee itsensä yhteiskunnan ulkopuoliseksi, on jossain menty vikaan. Syytä pohdittaessa mahdollisuuksia on monia. Itse veikkaan ainakin osasyyksi lyijyä, jota löytyy myös tupakassa. Pakko mainita: lyijykynässä ei ole lyijyä, vaan grafiittia. Sen sijaan esimerkiksi uudenvuoden "tinoissa" on paljon lyijyä. Perinnehenkisille ihmisille tämä voi olla voimakas vaikutin elämän kulkuun ja myös hämärien mielipiteiden muodostumiseen. Tässä olisi yhteiskunnallinen aihe, johon voisin palatakin.
Näen samankaltaisuutta jääkiekon ja muun urheilun kanssa. Myös niissä ajattelu menee tunne edellä; myötäeletään urheilijan fiiliksiä voiton ja tappion hetkinä; kannustetaan omia voittamaan, niinkuin kyse olisi sodasta tai muusta perinteisestä resurssikilvoittelusta.
Onko niin että ihminen tunteellisena olentona vaatii myös politiikalta tunnetta, vaikka se johtaisi kansanmurhaan tai ympäristökatastrofiin? Koska eihän tosiasioilla ole niin väliä, tärkeintä on hyvä meininki! Vai määritelläänkö tosiasiatkin nykyään juuri hyvänä meininkinä?
Tuli vähän sekava teksti, mutta minulla onkin nälkä. Nyt syömään.
Monilla amerikkalaisilla on ollut vaikeuksia ymmärtää, kuinka heillä nyt yhtäkkiä onkin tällainen presidentti, joka käyttäytyy kuin esiteini, muuttaa lausuntojaan, peittelee totuutta ja kiukuttelee. Kuka hänet valitsi ja miksi? Hänhän oli niin suosittu! Onko tämä nyt sitä populismia?
Jenkkien vaalijärjestelmä on vähän erilainen kuin meillä. Siinä valitaan ensin kummankin pääpuolueen jäsenten toimesta ehdokaspari presidentiksi ja varapresidentiksi esivaaleissa, ja sitten valitaan kahden puolueen väliltä varsinaisissa vaaleissa voittajapari. Ongelma on, etteivät kaikki vaivaudu äänestämään edes varsinaisissa vaaleissa, mutta etenkään esivaalit eivät vedä ihmisiä uurnille ja se vinouttaa tulosta. Esivaalissahan vain puolueiden jäsenet (lue: kiihkoisimmat kannattajat) voivat äänestää puolueensa ehdokaspareja. Tuloksena maltilliset ja järkeviä perusteluita penäävät ryhmät jäävät paitsioon, niin puolueiden sisällä kuin ulkopuolellakin, jolloin vaihtoehdot rajautuvat ääripäihin. Tämä toki sopii amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa muutenkin kaikki käsitetään dualistisesti ääripääpareina (Ruotsila 2008). Tämä sopii myös populismiin, koska asioiden yksinkertaistaminen helpottaa mielipiteen muodostusta asiasta kuin asiasta. Jos annetaan vain kaksi vaihtoehtoa ja vaaditaan valitsemaan, on puolen valinta usein helppoa ja suhteellisen vaivatonta. Ovatko näin tehdyt päätökset hyviä, se on sitten toinen juttu.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime aikoina muuallakin esiintynyt kummallisiksi kokemiani ilmiöitä. Presidenttiehdokas Laura Huhtasaari uskoo yliluonnolliseen ja kieltää evoluution. Ei pari vuosikymmentä takaperin olisi moinen voinut vakavasti asettua ehdolle. Ei hän Ylen kyselyn perusteella ole montaa ääntä saamassakaan, mutta vasta vaalipäivä näyttää lopullisen tuloksen. Ja toki pitää ajatella jo seuraaviakin vaaleja. On kuitenkin kummallinen ilmiö, miten kaikenlainen uskoon ja vakaumukseen perustuva on saavuttanut suosiota, vaikka useimmat hyvin tietävät, ettei semmoisella "ajattelulla" saavuteta hyviä tuloksia. Politiikassa on selvää, että erimielisyyksiä puolueiden kesken tulee. Tämähän mahdollistaa sen, että kaikki näkökulmat tulevat huomioiduiksi ja sitä myöten päätökset ehkä paremmiksi.
Dialogi ja kompromissien teko ovat tarpeen, koska yksittäiset poliittiset puolueet ovat harvoin kansan tai Suomen asialla. Sen sijaan ne useimmissa asioissa ajavat omien eturyhmiensä asiaa, joka usein tarkoittaa tuon ryhmän etua nimenomaan muiden kustannuksella. Hyvinvointiyhteiskunta ei perustu yksien hyvinvointiin, vaan kokonaisuus ratkaisee. Etenkin kokoomuksen toiminta ja lausunnot viime pääministerikausinaan sekä nykyhallituksen sisäinen kinastelu osoittavat tämän. Alkuvaiheessa Sipilän hallitus pyrki tekemään vauhdilla yksipuolisia päätöksiä tosiasioista piittaamatta, ja sanomistahan siitä tuli. Nyt esimerkiksi SOTEn kanssa on toinen ääni kellossa, mutta periaatteista ja omasta mielestä loistavista ideoista ei edelleenkään haluta tinkiä (valinnanvapaus, maakuntien määrä). Tämä itse asiassa vaikeuttaa päätöksentekoprosessia ja murentaa yhteisymmärrykseen pohjautuvaa demokratiaa.
Politiikan ulkopuolelta Flat Earth Society uudelleenlämmittelee litteän maan teoriaa ja pyrkii selittämään kaikki havaitut auringon ja muiden taivaankappaleiden liikkeet litteän maan tyyliin. Vaikuttimena vaikuttaa olevan halu olla oikeassa, mutta ehdottomasti eri mieltä enemmistön kanssa. Jonkinlainen valtapeli siis? Pyrkimys vakuuttaa mahdollisimman moni oman näkemyksen oikeellisuudesta ja kenties hyötyä siitä rahallisesti? Ei ennenkuulumatonta, mutta tuskin hyödyllistäkään. Osa "todisteista" on salaliitto-osastolta: Yhdistyksen mukaan satelliitteja, astronautteja ja vastaavia avaruuteen lähettäneet tahot ovat salaliitossa tavallisia ihmisiä vastaan. Taitaa olla varsin yleinen väite silloin kun varsinaisia todisteita ei ole, tai sellaisina esitetään lähinnä kysymyksiä tyyliin: Eikö maan kaareutuminen avaruusaseman kuvissa voi johtua linssivääristymästä?
Monissa nettiuutisissa on keskusteluosiossa täysin todellisuudesta harhautuneita kommentteja, jotka vääntävät asiasta kuin asiasta maahanmuuttoasian. Tällainen fiksaatio siihen, miten kaikki on jonkin muuta kuin itseä edustavan tahon syytä, ei ole yhteiskunnallista keskustelua vaan häiriökäyttäytymistä ja ehkä jotenkin hoidettavissa oleva mielisairauden muoto. Tähänkin liittyy kunkin itselleen rakentama identiteetti osana yhteiskuntaa ja siinä ei kansalaisten suuri enemmistökään ole syytön. Jos joku (perussuomalaiset, Suomen vastarintaliike etc.) tuntee itsensä yhteiskunnan ulkopuoliseksi, on jossain menty vikaan. Syytä pohdittaessa mahdollisuuksia on monia. Itse veikkaan ainakin osasyyksi lyijyä, jota löytyy myös tupakassa. Pakko mainita: lyijykynässä ei ole lyijyä, vaan grafiittia. Sen sijaan esimerkiksi uudenvuoden "tinoissa" on paljon lyijyä. Perinnehenkisille ihmisille tämä voi olla voimakas vaikutin elämän kulkuun ja myös hämärien mielipiteiden muodostumiseen. Tässä olisi yhteiskunnallinen aihe, johon voisin palatakin.
Näen samankaltaisuutta jääkiekon ja muun urheilun kanssa. Myös niissä ajattelu menee tunne edellä; myötäeletään urheilijan fiiliksiä voiton ja tappion hetkinä; kannustetaan omia voittamaan, niinkuin kyse olisi sodasta tai muusta perinteisestä resurssikilvoittelusta.
Onko niin että ihminen tunteellisena olentona vaatii myös politiikalta tunnetta, vaikka se johtaisi kansanmurhaan tai ympäristökatastrofiin? Koska eihän tosiasioilla ole niin väliä, tärkeintä on hyvä meininki! Vai määritelläänkö tosiasiatkin nykyään juuri hyvänä meininkinä?
Tuli vähän sekava teksti, mutta minulla onkin nälkä. Nyt syömään.
tiistai 15. elokuuta 2017
Tieteen auktoriteetista
Ennen tieteellä oli mystinen aura ympärillään. Se oli kyseenalaistamatonta ja harvojen yksinoikeus. Tiedettä ei tunnettu eikä siitä ymmärretty tieteentekijöiden ulkopuolella juuri mitään. Tiede, kuten muutkin yhteiskuntamme osa-alueet kuitenkin kehittyvät ja muuttuvat ajan mittaan. Myös ihmisten yleinen tietotaso on kohonnut ja nyt ihmiset osaavat kyseenalaistaa tiedettä ja sen tekemiä tulkintoja. Onko tämä hyvä vai huono asia?
Ylen tiedejutussa 13.08.2017 tiedettä verrataan huuhaahan (huuhaaseen?) ja jutussa haastatellaan mm. Skepsis ry:n varapuheenjohtajaa Tiina Raevaaraa. Hän puhuu yksilöllisyyden ajasta jossa auktoriteetteja ei enää kunnioiteta. Jutussa viitataan myös ihmisten haluun löytää helppoja ratkaisuja. Tämä pätee toisinkin päin. Tiede itsekään ei ole immuuni näille inhimillisille taipumuksille ja Skepsis itsekin esittää sitä yhtä oikeaa totuutta.
On selvää, että tiede on saavuttanut paljon ja että sitä kannattaa tehdä jatkossakin, sillä muutenhan ei kehitystä tapahdu. On selvää, että Maa on pyöreä ja että Maa ei ole vain vähän yli 6000 vuotta vanha. On selvää, että ihminen on kehittynyt, kuten muutkin eläinlajit, evoluutioksi kutsutun mekanismin myötä, eikä näitä asioita ole kukaan kyseenalaistanutkaan. Tai on mutta kun ei esitetä perusteluja, ei näitä mielipiteitä voi ottaa vakavasti. Perusteluksi eivät valitettavasti kelpaa vanha uskonnollinen teksti, tunne tai väkevä halu uskoa, kun vastassa on moneen kertaan todistetut teoriat, jotka perustuvat geologien, paleontologien, arkeologien ja muiden ammattilaisten löytämiin ja moneen kertaan tulkitsemiin ilmiöihin. Tässä olisikin mielestäni tehtävä sävyero todistettavissa olevan ja ei niin todistettavissa olevan välillä. Tieteessä on paljon epävarmuutta, eikä missään niin paljon kuin lääketieteessä. Ei voida puhua samassa lauseessa geologisista itsestäänselvyyksistä ja yleistetyistä tilastoista. Jutussa viitataan erityisesti lääketieteen kyseenalaistamiseen ja tätä tahtoisin vähän ruotia. Suuri osa lääketieteellisestä tutkimuksesta on kuitenkin lähtökohdiltaan bisnekseen pohjautuvaa. Sen tarkoitus on siis löytää kaupallisia tuotteita, joita ihmisille voi myydä. Tämä poikkeaa huomattavasti muista tieteen lajeista sekä lääketieteen retorisesta ihanteesta, eikä se voi olla vaikuttamatta siihen, kuinka lääketieteeseen suhtaudutaan. On vain luonnollista, että valheeseen perustuvat väittämät murtuvat ajan myötä. Tätä vartenhan tiede on olemassa. Mutta siis tieteen kehityksen motivaattorina raha on ylipäätään kelvoton. Joka kuvittelee, ettei se myös ohjaa etsimään ja löytämään tietynlaisia ratkaisuja on väärässä. Tai olemaan löytämättä toimiviakaan ratkaisuja, jos näissä ei ole rahaa tehtävissä. Myös lääkärit ovat olleet huolissaan taloudellisten arvojen korostumisesta. Sama tuntuu pätevän maamme hallituksen viimeaikaiseen järkeilyyn vaikkapa sähköautoiluun nähden, jonka yhteydessä tekemättömyyttä perustellaan rahalla, vaikkei tekemisen tarvitse maksaa mitään (kts. edellinen postaus).
Ihmiset ovat kaikki yksilöitä geeneiltään, elintavoiltaan ja vaikkapa suoliston mikrobiflooraltaan. Siksi en voi käsittää, miksi edelleen yritetään löytää kaikille sopivia suosituksia. Lääketieteen suositukset ovat siis tilastollisia yleistyksiä, jotka tulee aina tulkita ja soveltaa yksilötasolla. Tämä ristiriita ei ole ihan helppo sovittaa. Kun THL antaa suosituksen, se on moraalisessa vastuussa tuon suosituksen toimivuudesta. Siksi suosituksen pitää olla enemmistölle sopiva. Mutta tämä kaikki perustuu tilastoihin ja vahvaan yleistämiseen, eikä mikään yksittäinen ohje mitenkään voi olla kaikille sopiva. Siksi pidän hyvänä, että ihmiset ovat oppineet myös kyseenalaistamaan annettuja totuuksia. Etenkin terveyden kyseessä ollessa on mielestäni jokaisen omalla vastuulla hoitaa sitä parhaalla mahdollisella tavalla elämänlaadun parantamiseksi ja yhteiskunnan menojen vähentämiseksi. Tietysti kannatan julkista terveydenhuoltoa ja pidän sitä ilman muuta tarpeellisena, mutta vastuun sysääminen lääkäri-auktoriteetille on tyhmää. Tasapainon olisi tässäkin asiassa löydyttävä. Nimenomaan ammattilaisen ja potilaan itsensä välillä, ei ammattilaisen ja vaihtoehtoisen totuuden edustajan välillä. Totuuksia on vain yksi, mutta se on liian monimutkainen kiveen hakattavaksi ja lukkoon lyötäväksi. Siksi olisi lääketieteen ammattilaisten tehtävä arvioida ja ottaa kantaa esitettyihin vaihtoehtoisiin näkemyksiin, etteivät paikkansa pitämättömät tulkinnat saa valtaa. Tämä tietysti vaatisi lääketieteen vapautumista lääketehtaiden ja alan rahoittajien kahleista, jotta intressiristiriidat saadaan karsittua pois.
Tänä tiedon vapaan saatavuuden aikakautena on ennenkokemattoman helppoa löytää tietoa asiasta jos toisestakin. Tietysti tämä tarkoittaa myös tiedon monenkirjavaa laatua, joka taas vaatii sitä kuuluisaa medialukutaitoa ja vähän ymmärrystä siitä mitä voi ymmärtää ja mitä ei. Asia tulee siis ottaa huomioon koulutuksessa. Tässäkään asiassa ei ole helppoja, nopeita ratkaisuja, sillä koulutuksen tulosten odottamisessahan kestää vuosikymmeniä. Monilta tuntuu kuitenkin tänä päivänä puuttuvan kyky tarkastella asioita ajassa ja tunnistaa asioiden muutos. Staattiseen universumiin on helppo jämähtää, niin teki myös Einstein. Mielestäni tärkeintä yhteiskunnallisissa asioissa on muutoksen suunta, ei niinkään sen nopeus. Jos halutaan parantaa kansalaisten terveyttä ylhäältäpäin, on heille opetettava, miten terveyttä tarkastellaan ja miten oman terveyden voi ottaa hallintaan, ei auktoriteettiuskoa eikä uusien ajatusten pelkoa. Olen havaitsevinani tilastollisten yksityiskohtien tuputtamisen olevan huono tapa saada aikaan muutos tässä asiassa. En dissaa tilastoja, ne ovat hyödyllisia kertomaan meille maailman tilasta ja etenkin sen muutoksesta ajassa. Ne eivät kuitenkaan oikein sovellu kertomaan miten havaitut ongelmat tulisi ratkaista. Toisin sanoen ongelmat ja niiden oireet ovat yksityiskohtia ja ilmenevät niissä. Ratkaisut taas tulee sovittaa osaksi kokonaisuutta, jottei tulla luoneeksi uusia ongelmia. Tämä vaatii ajattelua monella tasolla. Ei ole vaaliaika, mutta käsi ylös, kenen mielestä perussuomalaiset sopivat tähän tehtävään... :)
Onko tieteen kyseenalaistaminen sitten yksinomaan hyvä asia? Tässä asiassa, kuten niin monessa muussakin, yksinkertaisia vastauksia on turha etsiä. Sananvapautta (myös Laura Huhtasaaren) pitää mielestäni puolustaa, mutta samaan aikaan pitäisi tukea hyviä perusteluja sekä kyseenalaistaa huonoja, perustelujen puuttumisesta puhumattakaan. Yhteisen totuuden (ts. yhteisen mielipiteen) löytäminen on mahdollista, mutta se vaatii paljon työtä ja altistumista eriäville mielipiteille. Jos tähän ei ole poliittista tahtoa, käy homma mahdottomaksi. Kitkaa aiheuttava kohta on siis ihmisten välinen kommunikaatio ja erilaiset ryhmädynamiikan ilmiöt päätöksenteossa. Tämänhän olemme nähneet jo parin viime hallituksemme päättämättömyydessä. Yleisesti toivoisin enemmän prosessiajattelua yhteisten asioiden hoitoon, oikean suunnan määrittelemistä ja siihen suuntaan liikkumista. Ongelmana on äänestäjien malttamattomuus ja tulosten vaatiminen heti. Toisin sanoen helppojen ratkaisujen suosiminen. Ja sitten ihmetellään, miksi taloudessa menee huonosti. Mutta demokratian toimivuus on aihe toiseen kirjoitukseen.
Yhteiskunnan pirstoutumista on ennustettu ainakin 1980-luvulta lähtien. Tämä on ongelma myös tieteen kehityksessä kun eri tieteenalat erikoistuvat yhä pienempiin osa-alueisiin ja kokonaisuuden hallinta heikkenee. Kuten politiikassa viime aikoina, asiallinen keskustelu jää huutamisen ja nimittelyn jalkoihin. Myös tiede kohtaa julkisuuden rajapinnassa paljon erilaisia käsityksiä ja niistä kumpuavia tunteita ja sen olisi opittava käsittelemään julkisuuskuvaansa. Tämä ei kuitenkaan saa vaikuttaa salailulta tai harhaanjohtamiselta, vaan epävarmuudet pitää tuoda rehellisesti päivänvaloon. Myös pitäisi miettiä työkaluja tämän epävarmuuden käsittelemiseksi, jotta yleisö osaisi sulattaa kuulemansa ja soveltaa sitä tulevaisuudessakin. Mielestäni, koska tieteen tekijät eivät ole erehtymättömiä, tieteen kyseenalaistaminen maallikoiden toimesta on tarpeellista, eräänlainen uskottavuustesti. Samalla pitää kuitenkin olla selvyys siitä, mikä hyväksytään totuudeksi, mikä ei. Tästä selvästi ollaan erimielisiä. Kun kriteerit eivät ole samat, ovat loppupäätelmät tietenkin myös kovin erilaiset. Miten tähän tulee suhtautua?
Asenne ratkaisee. En väitä olevani mitenkään immuuni yhden totuuden etsimiselle, besserwisseröinnille tai toisten kritisoimiselle rakentavan keskustelun sijaan. Mutta tärkeintä on suunta. Tunnistakaamme oikea suunta ja ponnistelkaamme sinne yhdessä.
Tieteellinen tieto on parasta mitä meillä on, mutta sekin perustuu monentasoiseen tulkintaan, joten jos sitä ei saa kyseenalaistaa, ollaan vaarallisilla vesillä.
Ylen tiedejutussa 13.08.2017 tiedettä verrataan huuhaahan (huuhaaseen?) ja jutussa haastatellaan mm. Skepsis ry:n varapuheenjohtajaa Tiina Raevaaraa. Hän puhuu yksilöllisyyden ajasta jossa auktoriteetteja ei enää kunnioiteta. Jutussa viitataan myös ihmisten haluun löytää helppoja ratkaisuja. Tämä pätee toisinkin päin. Tiede itsekään ei ole immuuni näille inhimillisille taipumuksille ja Skepsis itsekin esittää sitä yhtä oikeaa totuutta.
On selvää, että tiede on saavuttanut paljon ja että sitä kannattaa tehdä jatkossakin, sillä muutenhan ei kehitystä tapahdu. On selvää, että Maa on pyöreä ja että Maa ei ole vain vähän yli 6000 vuotta vanha. On selvää, että ihminen on kehittynyt, kuten muutkin eläinlajit, evoluutioksi kutsutun mekanismin myötä, eikä näitä asioita ole kukaan kyseenalaistanutkaan. Tai on mutta kun ei esitetä perusteluja, ei näitä mielipiteitä voi ottaa vakavasti. Perusteluksi eivät valitettavasti kelpaa vanha uskonnollinen teksti, tunne tai väkevä halu uskoa, kun vastassa on moneen kertaan todistetut teoriat, jotka perustuvat geologien, paleontologien, arkeologien ja muiden ammattilaisten löytämiin ja moneen kertaan tulkitsemiin ilmiöihin. Tässä olisikin mielestäni tehtävä sävyero todistettavissa olevan ja ei niin todistettavissa olevan välillä. Tieteessä on paljon epävarmuutta, eikä missään niin paljon kuin lääketieteessä. Ei voida puhua samassa lauseessa geologisista itsestäänselvyyksistä ja yleistetyistä tilastoista. Jutussa viitataan erityisesti lääketieteen kyseenalaistamiseen ja tätä tahtoisin vähän ruotia. Suuri osa lääketieteellisestä tutkimuksesta on kuitenkin lähtökohdiltaan bisnekseen pohjautuvaa. Sen tarkoitus on siis löytää kaupallisia tuotteita, joita ihmisille voi myydä. Tämä poikkeaa huomattavasti muista tieteen lajeista sekä lääketieteen retorisesta ihanteesta, eikä se voi olla vaikuttamatta siihen, kuinka lääketieteeseen suhtaudutaan. On vain luonnollista, että valheeseen perustuvat väittämät murtuvat ajan myötä. Tätä vartenhan tiede on olemassa. Mutta siis tieteen kehityksen motivaattorina raha on ylipäätään kelvoton. Joka kuvittelee, ettei se myös ohjaa etsimään ja löytämään tietynlaisia ratkaisuja on väärässä. Tai olemaan löytämättä toimiviakaan ratkaisuja, jos näissä ei ole rahaa tehtävissä. Myös lääkärit ovat olleet huolissaan taloudellisten arvojen korostumisesta. Sama tuntuu pätevän maamme hallituksen viimeaikaiseen järkeilyyn vaikkapa sähköautoiluun nähden, jonka yhteydessä tekemättömyyttä perustellaan rahalla, vaikkei tekemisen tarvitse maksaa mitään (kts. edellinen postaus).
Ihmiset ovat kaikki yksilöitä geeneiltään, elintavoiltaan ja vaikkapa suoliston mikrobiflooraltaan. Siksi en voi käsittää, miksi edelleen yritetään löytää kaikille sopivia suosituksia. Lääketieteen suositukset ovat siis tilastollisia yleistyksiä, jotka tulee aina tulkita ja soveltaa yksilötasolla. Tämä ristiriita ei ole ihan helppo sovittaa. Kun THL antaa suosituksen, se on moraalisessa vastuussa tuon suosituksen toimivuudesta. Siksi suosituksen pitää olla enemmistölle sopiva. Mutta tämä kaikki perustuu tilastoihin ja vahvaan yleistämiseen, eikä mikään yksittäinen ohje mitenkään voi olla kaikille sopiva. Siksi pidän hyvänä, että ihmiset ovat oppineet myös kyseenalaistamaan annettuja totuuksia. Etenkin terveyden kyseessä ollessa on mielestäni jokaisen omalla vastuulla hoitaa sitä parhaalla mahdollisella tavalla elämänlaadun parantamiseksi ja yhteiskunnan menojen vähentämiseksi. Tietysti kannatan julkista terveydenhuoltoa ja pidän sitä ilman muuta tarpeellisena, mutta vastuun sysääminen lääkäri-auktoriteetille on tyhmää. Tasapainon olisi tässäkin asiassa löydyttävä. Nimenomaan ammattilaisen ja potilaan itsensä välillä, ei ammattilaisen ja vaihtoehtoisen totuuden edustajan välillä. Totuuksia on vain yksi, mutta se on liian monimutkainen kiveen hakattavaksi ja lukkoon lyötäväksi. Siksi olisi lääketieteen ammattilaisten tehtävä arvioida ja ottaa kantaa esitettyihin vaihtoehtoisiin näkemyksiin, etteivät paikkansa pitämättömät tulkinnat saa valtaa. Tämä tietysti vaatisi lääketieteen vapautumista lääketehtaiden ja alan rahoittajien kahleista, jotta intressiristiriidat saadaan karsittua pois.
Tänä tiedon vapaan saatavuuden aikakautena on ennenkokemattoman helppoa löytää tietoa asiasta jos toisestakin. Tietysti tämä tarkoittaa myös tiedon monenkirjavaa laatua, joka taas vaatii sitä kuuluisaa medialukutaitoa ja vähän ymmärrystä siitä mitä voi ymmärtää ja mitä ei. Asia tulee siis ottaa huomioon koulutuksessa. Tässäkään asiassa ei ole helppoja, nopeita ratkaisuja, sillä koulutuksen tulosten odottamisessahan kestää vuosikymmeniä. Monilta tuntuu kuitenkin tänä päivänä puuttuvan kyky tarkastella asioita ajassa ja tunnistaa asioiden muutos. Staattiseen universumiin on helppo jämähtää, niin teki myös Einstein. Mielestäni tärkeintä yhteiskunnallisissa asioissa on muutoksen suunta, ei niinkään sen nopeus. Jos halutaan parantaa kansalaisten terveyttä ylhäältäpäin, on heille opetettava, miten terveyttä tarkastellaan ja miten oman terveyden voi ottaa hallintaan, ei auktoriteettiuskoa eikä uusien ajatusten pelkoa. Olen havaitsevinani tilastollisten yksityiskohtien tuputtamisen olevan huono tapa saada aikaan muutos tässä asiassa. En dissaa tilastoja, ne ovat hyödyllisia kertomaan meille maailman tilasta ja etenkin sen muutoksesta ajassa. Ne eivät kuitenkaan oikein sovellu kertomaan miten havaitut ongelmat tulisi ratkaista. Toisin sanoen ongelmat ja niiden oireet ovat yksityiskohtia ja ilmenevät niissä. Ratkaisut taas tulee sovittaa osaksi kokonaisuutta, jottei tulla luoneeksi uusia ongelmia. Tämä vaatii ajattelua monella tasolla. Ei ole vaaliaika, mutta käsi ylös, kenen mielestä perussuomalaiset sopivat tähän tehtävään... :)
Onko tieteen kyseenalaistaminen sitten yksinomaan hyvä asia? Tässä asiassa, kuten niin monessa muussakin, yksinkertaisia vastauksia on turha etsiä. Sananvapautta (myös Laura Huhtasaaren) pitää mielestäni puolustaa, mutta samaan aikaan pitäisi tukea hyviä perusteluja sekä kyseenalaistaa huonoja, perustelujen puuttumisesta puhumattakaan. Yhteisen totuuden (ts. yhteisen mielipiteen) löytäminen on mahdollista, mutta se vaatii paljon työtä ja altistumista eriäville mielipiteille. Jos tähän ei ole poliittista tahtoa, käy homma mahdottomaksi. Kitkaa aiheuttava kohta on siis ihmisten välinen kommunikaatio ja erilaiset ryhmädynamiikan ilmiöt päätöksenteossa. Tämänhän olemme nähneet jo parin viime hallituksemme päättämättömyydessä. Yleisesti toivoisin enemmän prosessiajattelua yhteisten asioiden hoitoon, oikean suunnan määrittelemistä ja siihen suuntaan liikkumista. Ongelmana on äänestäjien malttamattomuus ja tulosten vaatiminen heti. Toisin sanoen helppojen ratkaisujen suosiminen. Ja sitten ihmetellään, miksi taloudessa menee huonosti. Mutta demokratian toimivuus on aihe toiseen kirjoitukseen.
Yhteiskunnan pirstoutumista on ennustettu ainakin 1980-luvulta lähtien. Tämä on ongelma myös tieteen kehityksessä kun eri tieteenalat erikoistuvat yhä pienempiin osa-alueisiin ja kokonaisuuden hallinta heikkenee. Kuten politiikassa viime aikoina, asiallinen keskustelu jää huutamisen ja nimittelyn jalkoihin. Myös tiede kohtaa julkisuuden rajapinnassa paljon erilaisia käsityksiä ja niistä kumpuavia tunteita ja sen olisi opittava käsittelemään julkisuuskuvaansa. Tämä ei kuitenkaan saa vaikuttaa salailulta tai harhaanjohtamiselta, vaan epävarmuudet pitää tuoda rehellisesti päivänvaloon. Myös pitäisi miettiä työkaluja tämän epävarmuuden käsittelemiseksi, jotta yleisö osaisi sulattaa kuulemansa ja soveltaa sitä tulevaisuudessakin. Mielestäni, koska tieteen tekijät eivät ole erehtymättömiä, tieteen kyseenalaistaminen maallikoiden toimesta on tarpeellista, eräänlainen uskottavuustesti. Samalla pitää kuitenkin olla selvyys siitä, mikä hyväksytään totuudeksi, mikä ei. Tästä selvästi ollaan erimielisiä. Kun kriteerit eivät ole samat, ovat loppupäätelmät tietenkin myös kovin erilaiset. Miten tähän tulee suhtautua?
Asenne ratkaisee. En väitä olevani mitenkään immuuni yhden totuuden etsimiselle, besserwisseröinnille tai toisten kritisoimiselle rakentavan keskustelun sijaan. Mutta tärkeintä on suunta. Tunnistakaamme oikea suunta ja ponnistelkaamme sinne yhdessä.
Tieteellinen tieto on parasta mitä meillä on, mutta sekin perustuu monentasoiseen tulkintaan, joten jos sitä ei saa kyseenalaistaa, ollaan vaarallisilla vesillä.
torstai 13. heinäkuuta 2017
Oodi sähköautolle (ja vastaus Tiilikaiselle)
Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt tätä toimintaa ja nyt haluan siitä sanasen lausua.
On hämmästyttävää, miten täällä Suomessa edelleen puhutaan liikenteen ja energian tuotannon puhdistamisesta ja sitten torpataan sähköauton tukeminen Norjan malliin. Kaikkein kummallisinta on biopolttoaineen tukeminen. Mielestäni tämä jos mikä edustaa vanhentunutta ajattelua ja vaikuttaa ihmisten aliarvioimiselta. On selvää, etteivät kovin monet vieläkään tiedä sähköautoista paljon mitään, koska niitä ei maassamme paljon tuhatta enempää ole ja uskomuksia on varmasti enemmän kuin tietoa, joten siltä kantilta ymmärrän päättäjiemme varovaisuuden. Mutta päättäjien itsensä pitäisi olla selvillä tekniikan kehityksestä ja sen vaikutuksesta ympäristöön ja maamme ponnisteluihin päästöjen vähentämiseksi. Parhaan tien olisi syytä löytyä ja sille pitäisi pikimmiten päästä etenemään.
Asunto- energia- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen totesi 12.07.2017 Ylen uutisissa Porin Suomi-areenasta käsin, ettei Norjan kaltainen verotuki ole Suomessa sähköautoille mahdollinen, koska se on valtiolle niin kallis. Tässä mallissahan sähköauton hankintaa tuetaan roimin veronalennuksin, sekä erilaisin erivapauksin. Norjassa on esimerkiksi paljon tietulleja, joita sähköautojen ei siis tarvitse maksaa. Kuin myös maan lukuisien vuonojen poikki seilaavia lauttoja, joissa niissäkin itse auto kulkee ilmaiseksi. Lisäksi sähköautolla voi tuossa kummallisessa maassa ajella bussikaistalla luvan kanssa. Toisin sanoen norjalaisten päätöksistä kuultaa läpi tarkoituksenmukaisuus. Siellä on selvästi todettu tavoite: polttomoottoriautojen poistaminen ilmaa pilaamasta. Sitten on järjestelmällisesti mietitty keinoja tuon tavoitteen saavuttamiseksi ja lyöty lukkoon aikataulu suunnitelman toteuttamiseksi. Tarkoituksena siis on aikanaan kieltää polttomoottoriautot kokonaan ja tätä kohti on turskan ja hassujen villapaitojen maassa otettu määrätietoisia askeleita jo pitkään. Samanlaista päättäväisyyttä tarvittaisiin myös oman maamme hallitukselta (asiassa jos toisessakin). Taitaa kyllä tämän hallituksen aikana olla turha toivo. Siksi ponnetonta on ollut hallituksen päätöksenteko tähän asti. Niin Tiilikainen, kuin aiemmin pääministeri Juha Sipiläkin (kautensa alusta lähtien) ovat hehkuttaneet biopolttoaineiden auvoa ympäristön pelastajana ja ilmeisesti jonkinlaisena talouden uutena veturina. Sen kun näkisi.
Kuitenkin sähkötekniikan edut polttomoottoriin nähden ovat ilmiselvät. Tietenkään eivät vielä kaikille, mutta tulevat olemaan. Pienempi energian kulutus, vähäisempi huollon tarve, ei öljyn vaihtoja, parempi kiihtyvyys, jarrupalojen vähäisempi kuluminen jarrutettaessa energian talteenoton avulla jne. Sähköautoon on myös mahdollista asentaa itsestään ajamiseen kykenevä laitteisto, joka varmaankin tulee olemaan kova hitti väestön ikääntyessä ja liikenteen yhteiskäytön lisääntyessä. Lisäksi sähköautot (ja kansalaiset hei; mopot, ruohonleikkurit, lehtipuhaltimet, moottorisahat!) eivät melua, eivätkä haise pahalta, ja mikä tärkeintä, eivät saastuta ilmaa paikallisesti. Ja jos mennään muihin "aselajeihin", myös vesillä ja ilmassa on potentiaalia parantaa kulkemisen laatua. Esimerkiksi laivojen on arveltu kumealla kauas kantautuvalla moottorimelullaan aiheuttavan valaiden joukkorantautumisia. Tai sitten voimakkaat kaikuluotaimet ovat syypäitä. Yhtä kaikki, itsekin jätskiautosta ja mopopojista kärsivänä tunnen empatiaa valasparkoja kohtaan. Öljypäästöistä ei tarvinne juuri tämän enempää mainita.
Verotuksen pääasiallinen tehtävä on tuottaa valtiolle rahaa yhteisten asioiden järjestämistä varten ja ymmärrän hyvin, ettei kokoomuksen ja keskustan luotsaama hallitus halua tinkiä tulonlähteestään. Verotuksella voidaan kuitenkin myös ohjailla kansalaisten kulutuskäyttäytymistä ja siten saavuttaa suuriakin muutoksia yhteiskunnassa. Sen ei siis tarvitse olla kuluttajan näkökulmasta yhden hintaa alentavaa, se voi olla myös toisen hintaa nostavaa. Näin täyttyvät verotuksen päämäärät, rahan kerääminen valtion kirstuun sekä ihmisten kulutustottumusten ohjailu. Näinhän on muuten myös Norjassa, sillä ajaminen polttomoottoriautolla on siellä varsin kallista kaikkine maksuineen.
Ehdotankin siis sähköautojen verotuksen alentamisen sijaan (tai maltillisen alentamisen rinnalle) fossiilisten polttoaineiden ja polttomoottoriautojen, miksei muidenkin samaa tekniikkaa käyttävien pärisevien tuotteiden, maahantuonnin verottamista ajan mittaan enemmän ja enemmän ja viimein maahantuonnin kieltämistä kokonaan. Tähän voisivat alan harrastajat sitten hakea erikoislupaa, joka voisi rinnastua vaikkapa sarjatuliaseen maahantuontiin tarvittavaan lupaan niin, että moottoripyöräjengiläiset saavat valita, tuovatko maahan Triumphin vai Kalashnikovin. Myös maahantuojat pystyisivät tähän valmistautumaan ja mukautumaan kun tahti olisi selvä ja kaikki tietäisivät, mitä tuleman pitää. Tähän ei riitä mikään hallituskauden mittainen taskulämmin puolivalmisteltu laki, vaan tarvitaan selkeä yhteinen suunta ja aikataulu, jossa edetään. Se vaatii vähän idealismia. Keskustalle (ja nähtävästi itselleen pääministerille) tärkeälle biopolttoaineellekin luulisi löytyvän markkinoita bensan ja dieselin sekaan lotratessa siirtymäkauden aikana. Paljoa enempää en tuolta tekniikalta tohtisi odottaakaan, onhan se kuitenkin ihan yhtä tehotonta kuin muutkin polttoaineet. Tulevaisuus kulkee joka tapauksessa sähköllä. Myös eriasteiset hybridit varmaankin menevät vielä jonkin aikaa kaupaksi, ainakin niin kauan kuin vertailukohtana pidetään "puhdas" polttomoottoriauto ja vedotaan pienempään polttoaineen kulutukseen. Kun niitä ruvetaan vertailemaan sähköautoon, hybridienkin arvo romahtanee. Voi niitä jotka semmoisen silloin omistavat.
Hallituksella on myös valta komentaa maahantuojia ja autojen valmistajia tarjoamaan sähköautoja maahamme. Tällaisia lakeja on asetettu Kaliforniassa, Norjassa ja muuallakin, missä ymmärretään tekniikan kehityksen päälle ja ennen kaikkea ymmärretään projisoida sitä ajassa. Onko Suomemme tosiaan niin takapajuinen eräsija, "kalavesi ja oravimetsä" (Voionmaa 1947), ettei teknologian kehitystä paremmaksi haluta ottaa onkeen, vaan varsin nihkeillään sitä vastaan. Voisi ihan hyvin edellyttää tietyn prosenttimäärän nollapäästöisiä autoja vuodessa jokaiselta maahantuojalta. Tätä määrää voisi sitten järjestelmällisesti nostaa, kunnes
100
on täynnä. Mitä useampi maa tätä vaatii, sitä vinhemmin ryhtyvät valmistajat toimeen. Monilla heistä tämä on tuottanut suuria vaikeuksia, esimerkkeinä Toyota ja Honda, jotka ovat aivan viime aikoihin asti vannoneet vety-polttokennojen nimeen ja kuvitelleet tämän matalan hyötysuhteen tekniikan lyövän itsensä läpi ja kaiken kansan rakentavan räjähdysherkkiä vetyasemia ja varastointi- ja jakeluinfraa ympäri maailmaa. En tässä puutu vetyyn sen tarkemmin, kun en pidä sitä relevanttina enää, mutta jälleen kerran, kun verrataan sitä polttomoottoriin, niin onhan se puhdas. Mutta kun on sähköautoja, on vaikea perustella sitä energian haaskuuta vedyn kautta. Ihmettelen kuitenkin, miksei Suomessa ole tämmöistä lakia, jos kerran tavoite on päästöjen pienentäminen.
Ja kun tämä on kehityksen suunta, miksi valmistetaan Uudessakaupungissa polttomoottoriautoja, kun voitaisiin valmistaa sähköisiä? Suomessa on teknisen osaamisen lisäksi myös sähköautojen akkuihin tarvittavaa litiumia spodumeeni-nimisen mineraalin osana. Miten mahtaa olla, onko sen hyödyntämiseksi tehty mitään? Amerikkalaisvalmistaja Tesla on myös suunnittelemassa useita valtavia akkutehtaita ympäri maailmaa, yksi tai kaksi myös Eurooppaan. Onko hallitus tehnyt mitään saadakseen Suomeen tällaisen noin tuhannen ihmisen suoraan työllistävää tehdashanketta? Myös muut valmistajat pikku hiljaa heräilevät kevääseen ja suunnittelevat tai Mersun tapauksessa jo rakentavat uutta patteritehdasta.
On toki mahdollista, että jossain vaiheessa tulee joku uusi akkutekniikka, jossa ei litiumia tarvita. Sitä myöten olisi syytä se litium, mikä meillä nyt on, hyödyntää kun se vielä on mahdollista. Noin taloudellisesti ajatellen, jos se on se, miten päätöksiä tässä maassa tehdään.
Tietysti mielessä kävisi tämmöisen asian päättäminen EU-tasolla, josta se sitten jalkautuisi aikanaan kansallisvaltioiden lainsäädäntöön. Kuitenkin lienee parempi, että maat etenevät kukin tahtiinsa, koska tuossa akkujen tuotannossa kuuluu olevan tosiaan vaikeuksia täyttää käsiin leviävä kysyntä. Akkujahan ei käytetä ainoastaan autoihin, vaan yhä suurempia määriä laitetaan kotien aurinkopaneelijärjestelmien ja ihan valtakunnan sähköverkkojen virran tasaukseen. Näin Australiassa.
On siis hyvä, että Euroopan maat etenevät kykyjensä mukaan. Kaikki eivät kuitenkaan pysty saamaan kaikkea uutta tekniikkaa heti, vaikka varaa olisikin. Haluaisin kuitenkin uskoa Suomen olevan kykenevä tähän muutokseen nyt. Se raha, joka valtiolla on laittaa liikenteen puhdistamiselle on syytä laittaa latausasemien asentamiseen, koska siellä se oikeasti puhdistuu. Polttomoottorikäyttäjät maksakoot sen korkeampina veroina.
Niin, ja läpinäkyvyyden nimessä on todettava, ettei itselläni ole autoa, ei edes ajokorttia. Ei ole kiinnostanut eikä tarvinnut. Nyt, kun tarjolla on sähköisiä menopelejä, voisi kortin ajaminen kiinnostaa ihan toisella tavalla. Harkitsen.
Olen puhunut.
On hämmästyttävää, miten täällä Suomessa edelleen puhutaan liikenteen ja energian tuotannon puhdistamisesta ja sitten torpataan sähköauton tukeminen Norjan malliin. Kaikkein kummallisinta on biopolttoaineen tukeminen. Mielestäni tämä jos mikä edustaa vanhentunutta ajattelua ja vaikuttaa ihmisten aliarvioimiselta. On selvää, etteivät kovin monet vieläkään tiedä sähköautoista paljon mitään, koska niitä ei maassamme paljon tuhatta enempää ole ja uskomuksia on varmasti enemmän kuin tietoa, joten siltä kantilta ymmärrän päättäjiemme varovaisuuden. Mutta päättäjien itsensä pitäisi olla selvillä tekniikan kehityksestä ja sen vaikutuksesta ympäristöön ja maamme ponnisteluihin päästöjen vähentämiseksi. Parhaan tien olisi syytä löytyä ja sille pitäisi pikimmiten päästä etenemään.
Asunto- energia- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen totesi 12.07.2017 Ylen uutisissa Porin Suomi-areenasta käsin, ettei Norjan kaltainen verotuki ole Suomessa sähköautoille mahdollinen, koska se on valtiolle niin kallis. Tässä mallissahan sähköauton hankintaa tuetaan roimin veronalennuksin, sekä erilaisin erivapauksin. Norjassa on esimerkiksi paljon tietulleja, joita sähköautojen ei siis tarvitse maksaa. Kuin myös maan lukuisien vuonojen poikki seilaavia lauttoja, joissa niissäkin itse auto kulkee ilmaiseksi. Lisäksi sähköautolla voi tuossa kummallisessa maassa ajella bussikaistalla luvan kanssa. Toisin sanoen norjalaisten päätöksistä kuultaa läpi tarkoituksenmukaisuus. Siellä on selvästi todettu tavoite: polttomoottoriautojen poistaminen ilmaa pilaamasta. Sitten on järjestelmällisesti mietitty keinoja tuon tavoitteen saavuttamiseksi ja lyöty lukkoon aikataulu suunnitelman toteuttamiseksi. Tarkoituksena siis on aikanaan kieltää polttomoottoriautot kokonaan ja tätä kohti on turskan ja hassujen villapaitojen maassa otettu määrätietoisia askeleita jo pitkään. Samanlaista päättäväisyyttä tarvittaisiin myös oman maamme hallitukselta (asiassa jos toisessakin). Taitaa kyllä tämän hallituksen aikana olla turha toivo. Siksi ponnetonta on ollut hallituksen päätöksenteko tähän asti. Niin Tiilikainen, kuin aiemmin pääministeri Juha Sipiläkin (kautensa alusta lähtien) ovat hehkuttaneet biopolttoaineiden auvoa ympäristön pelastajana ja ilmeisesti jonkinlaisena talouden uutena veturina. Sen kun näkisi.
Kuitenkin sähkötekniikan edut polttomoottoriin nähden ovat ilmiselvät. Tietenkään eivät vielä kaikille, mutta tulevat olemaan. Pienempi energian kulutus, vähäisempi huollon tarve, ei öljyn vaihtoja, parempi kiihtyvyys, jarrupalojen vähäisempi kuluminen jarrutettaessa energian talteenoton avulla jne. Sähköautoon on myös mahdollista asentaa itsestään ajamiseen kykenevä laitteisto, joka varmaankin tulee olemaan kova hitti väestön ikääntyessä ja liikenteen yhteiskäytön lisääntyessä. Lisäksi sähköautot (ja kansalaiset hei; mopot, ruohonleikkurit, lehtipuhaltimet, moottorisahat!) eivät melua, eivätkä haise pahalta, ja mikä tärkeintä, eivät saastuta ilmaa paikallisesti. Ja jos mennään muihin "aselajeihin", myös vesillä ja ilmassa on potentiaalia parantaa kulkemisen laatua. Esimerkiksi laivojen on arveltu kumealla kauas kantautuvalla moottorimelullaan aiheuttavan valaiden joukkorantautumisia. Tai sitten voimakkaat kaikuluotaimet ovat syypäitä. Yhtä kaikki, itsekin jätskiautosta ja mopopojista kärsivänä tunnen empatiaa valasparkoja kohtaan. Öljypäästöistä ei tarvinne juuri tämän enempää mainita.
Verotuksen pääasiallinen tehtävä on tuottaa valtiolle rahaa yhteisten asioiden järjestämistä varten ja ymmärrän hyvin, ettei kokoomuksen ja keskustan luotsaama hallitus halua tinkiä tulonlähteestään. Verotuksella voidaan kuitenkin myös ohjailla kansalaisten kulutuskäyttäytymistä ja siten saavuttaa suuriakin muutoksia yhteiskunnassa. Sen ei siis tarvitse olla kuluttajan näkökulmasta yhden hintaa alentavaa, se voi olla myös toisen hintaa nostavaa. Näin täyttyvät verotuksen päämäärät, rahan kerääminen valtion kirstuun sekä ihmisten kulutustottumusten ohjailu. Näinhän on muuten myös Norjassa, sillä ajaminen polttomoottoriautolla on siellä varsin kallista kaikkine maksuineen.
Ehdotankin siis sähköautojen verotuksen alentamisen sijaan (tai maltillisen alentamisen rinnalle) fossiilisten polttoaineiden ja polttomoottoriautojen, miksei muidenkin samaa tekniikkaa käyttävien pärisevien tuotteiden, maahantuonnin verottamista ajan mittaan enemmän ja enemmän ja viimein maahantuonnin kieltämistä kokonaan. Tähän voisivat alan harrastajat sitten hakea erikoislupaa, joka voisi rinnastua vaikkapa sarjatuliaseen maahantuontiin tarvittavaan lupaan niin, että moottoripyöräjengiläiset saavat valita, tuovatko maahan Triumphin vai Kalashnikovin. Myös maahantuojat pystyisivät tähän valmistautumaan ja mukautumaan kun tahti olisi selvä ja kaikki tietäisivät, mitä tuleman pitää. Tähän ei riitä mikään hallituskauden mittainen taskulämmin puolivalmisteltu laki, vaan tarvitaan selkeä yhteinen suunta ja aikataulu, jossa edetään. Se vaatii vähän idealismia. Keskustalle (ja nähtävästi itselleen pääministerille) tärkeälle biopolttoaineellekin luulisi löytyvän markkinoita bensan ja dieselin sekaan lotratessa siirtymäkauden aikana. Paljoa enempää en tuolta tekniikalta tohtisi odottaakaan, onhan se kuitenkin ihan yhtä tehotonta kuin muutkin polttoaineet. Tulevaisuus kulkee joka tapauksessa sähköllä. Myös eriasteiset hybridit varmaankin menevät vielä jonkin aikaa kaupaksi, ainakin niin kauan kuin vertailukohtana pidetään "puhdas" polttomoottoriauto ja vedotaan pienempään polttoaineen kulutukseen. Kun niitä ruvetaan vertailemaan sähköautoon, hybridienkin arvo romahtanee. Voi niitä jotka semmoisen silloin omistavat.
Hallituksella on myös valta komentaa maahantuojia ja autojen valmistajia tarjoamaan sähköautoja maahamme. Tällaisia lakeja on asetettu Kaliforniassa, Norjassa ja muuallakin, missä ymmärretään tekniikan kehityksen päälle ja ennen kaikkea ymmärretään projisoida sitä ajassa. Onko Suomemme tosiaan niin takapajuinen eräsija, "kalavesi ja oravimetsä" (Voionmaa 1947), ettei teknologian kehitystä paremmaksi haluta ottaa onkeen, vaan varsin nihkeillään sitä vastaan. Voisi ihan hyvin edellyttää tietyn prosenttimäärän nollapäästöisiä autoja vuodessa jokaiselta maahantuojalta. Tätä määrää voisi sitten järjestelmällisesti nostaa, kunnes
100
on täynnä. Mitä useampi maa tätä vaatii, sitä vinhemmin ryhtyvät valmistajat toimeen. Monilla heistä tämä on tuottanut suuria vaikeuksia, esimerkkeinä Toyota ja Honda, jotka ovat aivan viime aikoihin asti vannoneet vety-polttokennojen nimeen ja kuvitelleet tämän matalan hyötysuhteen tekniikan lyövän itsensä läpi ja kaiken kansan rakentavan räjähdysherkkiä vetyasemia ja varastointi- ja jakeluinfraa ympäri maailmaa. En tässä puutu vetyyn sen tarkemmin, kun en pidä sitä relevanttina enää, mutta jälleen kerran, kun verrataan sitä polttomoottoriin, niin onhan se puhdas. Mutta kun on sähköautoja, on vaikea perustella sitä energian haaskuuta vedyn kautta. Ihmettelen kuitenkin, miksei Suomessa ole tämmöistä lakia, jos kerran tavoite on päästöjen pienentäminen.
Ja kun tämä on kehityksen suunta, miksi valmistetaan Uudessakaupungissa polttomoottoriautoja, kun voitaisiin valmistaa sähköisiä? Suomessa on teknisen osaamisen lisäksi myös sähköautojen akkuihin tarvittavaa litiumia spodumeeni-nimisen mineraalin osana. Miten mahtaa olla, onko sen hyödyntämiseksi tehty mitään? Amerikkalaisvalmistaja Tesla on myös suunnittelemassa useita valtavia akkutehtaita ympäri maailmaa, yksi tai kaksi myös Eurooppaan. Onko hallitus tehnyt mitään saadakseen Suomeen tällaisen noin tuhannen ihmisen suoraan työllistävää tehdashanketta? Myös muut valmistajat pikku hiljaa heräilevät kevääseen ja suunnittelevat tai Mersun tapauksessa jo rakentavat uutta patteritehdasta.
On toki mahdollista, että jossain vaiheessa tulee joku uusi akkutekniikka, jossa ei litiumia tarvita. Sitä myöten olisi syytä se litium, mikä meillä nyt on, hyödyntää kun se vielä on mahdollista. Noin taloudellisesti ajatellen, jos se on se, miten päätöksiä tässä maassa tehdään.
Tietysti mielessä kävisi tämmöisen asian päättäminen EU-tasolla, josta se sitten jalkautuisi aikanaan kansallisvaltioiden lainsäädäntöön. Kuitenkin lienee parempi, että maat etenevät kukin tahtiinsa, koska tuossa akkujen tuotannossa kuuluu olevan tosiaan vaikeuksia täyttää käsiin leviävä kysyntä. Akkujahan ei käytetä ainoastaan autoihin, vaan yhä suurempia määriä laitetaan kotien aurinkopaneelijärjestelmien ja ihan valtakunnan sähköverkkojen virran tasaukseen. Näin Australiassa.
On siis hyvä, että Euroopan maat etenevät kykyjensä mukaan. Kaikki eivät kuitenkaan pysty saamaan kaikkea uutta tekniikkaa heti, vaikka varaa olisikin. Haluaisin kuitenkin uskoa Suomen olevan kykenevä tähän muutokseen nyt. Se raha, joka valtiolla on laittaa liikenteen puhdistamiselle on syytä laittaa latausasemien asentamiseen, koska siellä se oikeasti puhdistuu. Polttomoottorikäyttäjät maksakoot sen korkeampina veroina.
Niin, ja läpinäkyvyyden nimessä on todettava, ettei itselläni ole autoa, ei edes ajokorttia. Ei ole kiinnostanut eikä tarvinnut. Nyt, kun tarjolla on sähköisiä menopelejä, voisi kortin ajaminen kiinnostaa ihan toisella tavalla. Harkitsen.
Olen puhunut.
torstai 2. maaliskuuta 2017
Päätöksenteosta
Brexit ja sen jälkeiset tapahtumat ovat jälleen osoittaneet, kuinka vain muutos on pysyvää. Pitkään yhteisymmärryksestä haaveillut Euroopan Unioni on menettämässä yhden voimakkaimmista jäsenistään kansan äänestettyä Iso-Britannian eroamisesta, eli brexitistä. Tämä on tietenkin vain oire, mutta mistä? Unionilla on ollut paljon ongelmia, niin ulko- kuin sisäpolitiikassaankin, joten kai tällainen oli sitten vain ajan kysymys. Olen uutisia seuratessani pistänyt merkille, kuinka erimielisiä jäsenvaltiot ovat ja kuinka Unioni toteuttaa eräitä poliittisia ihanteita lähes pakonomaisesti, osaamatta kyseenalaistaa näiden järkevyyttä tai sopivuutta kaikille jäsenmaille. Suurin syy tähän lienee se, että yhteisten asioiden sijaan euroedustajat tuntuvat ajavan useammin kansallisia etuja, joka siis on demokratiassa täysin normaalia, mutta joka samaan aikaan romuttaa yhteistyön, jolle koko Unionin pitäisi perustua. Se ei ole yksi tiimi, jos vedetään eri suuntiin. Sama pätee kansalliseen politiikkaan ja päätöksentekoon yleensä. On hyvä, että on ihanteita ja tavoitteita, mutta samaan aikaan täytyy tunnustaa se, ettei politiikkaa kannata tehdä yhden ihanteen mukaan, koska aina on joku joka on eri mieltä. Aina löytyy joku, joka pahoittaa mielensä kustakin päätöksestä. Mielestäni Unionissa tulisi edetä maltillisesti ja vaikka eri tahtiin, siten kuin jäsenmaille sopii, kuten Juncker juuri totesi. http://yle.fi/uutiset/3-9486219 Olen joskus aiemminkin maininnut, että kannattaa sopia vain asioista, joista olemme samaa mieltä. :) Mutta niistä todellakin kannattaa sopia ja niitä asioita kannattaa etsiä.
Toisaalta on asioita joissa kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Tasa-arvoinen avioliittolaki on nyt siis hyväksytty ja tullut voimaan. Mielestäni tämä meni niin kuin pitikin. Eli tuli lakialoite joka valmisteltiin, käsiteltiin ja hyväksyttiin demokraattisesti. Yhteiskunta päätti, ettei rajoita samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeutta, mutta että uskontokunnat saavat halutessaan näin tehdä. Tästä on tietysti seurauksena, että uskontokunnilla on jonkinmoinen pakko ottaa kantaa asiaan, jos eivät ole vielä ottaneet. Tämähän johtaa tilanteeseen, jota kaikenmaailmanpäiviräsäset eivät todellakaan toivoneet. Että asia, joka jakaa kirkkoa, tulee käsiteltäväksi ja siihen joutuu ottamaan kantaa. Hui kauhistus.
Päätti ev. lut. kirkko kummin tahansa, seurauksena on varmaankin jäsenkato. Kummassakin ääripäässä nimittäin vaikuttaisi olevan eroamispotentiaalia havaittavissa. Todennäköisesti päätös toistaiseksi onkin jotain tältä väliltä, eli pyritään lepyttelemään kumpaakin ääripäätä ja pitämään kirkko mahdollisimman kaikenkattavana. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi uskontokunnan tasolla kieltoa, mutta seurakuntatasolla poikkeavaa menettelyä paikkakunnilla, joissa kysyntää samansukupuolisille avioliitoille on eniten. Tai mahdollisesti kahta hieman erilaista liturgiaa, joiden sanotaan olevan samanarvoisia, mutta joita katsoen kumpikin ääripää voi todeta voittaneensa. Sitten joskus vuosikymmenien päästä kun kirkko laahautuu muun yhteiskunnan perässä (kuten yleensä) näemme ehkä tässäkin asiassa selkeän kannanoton. Mutta ei vielä pitkään aikaan. Todennäköisesti muu yhteiskunta keskustelee siinä vaiheessa jo avioliitosta seksirobottien ja ihmisten välillä, jos tämä kehitys jatkuu (tirsk):
http://yle.fi/uutiset/3-9486869
On kuitenkin uskonnon perustehtävä ottaa asioihin kantaa ja ohjata ihmisten arvoja johonkin hyväksi katsottuun suuntaan. Uskonto joka välttelee tällaista arvojensa määrittelyä, on jäsenilleen tarpeeton.
Sitten päästäänkin kulttuuriperintöasioiden äärelle. Kun kirkon jäsenmäärä sulaa vähitellen pois, on selvää, ettei sillä riitä rahaa kaikkien kiinteistöjensä ylläpitoon. Miten käy silloin näiden akustiikaltaan erinomaisten, usein arkkitehtonisesti edustavien ja kauniiden rakennusten ja urkujensa? Onko tällöin valtion osallistuttava ainakin historiallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpitokustannuksiin, ja mitä tuolloinen eduskunta mahtaa asiasta päättää? Ja onko valtiolla yleensäkään varaa moiseen, vai joudutaanko asia hoitamaan joukkorahoituksella? Kuinka kauan tällainen onnistuisi? Vaikka kannatan uskonnon ja politiikan erillään pitämistä, on syytä pohtia tätäkin, jo ennen kuin se tulee eteen tosielämässä.
Toisaalta on asioita joissa kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Tasa-arvoinen avioliittolaki on nyt siis hyväksytty ja tullut voimaan. Mielestäni tämä meni niin kuin pitikin. Eli tuli lakialoite joka valmisteltiin, käsiteltiin ja hyväksyttiin demokraattisesti. Yhteiskunta päätti, ettei rajoita samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeutta, mutta että uskontokunnat saavat halutessaan näin tehdä. Tästä on tietysti seurauksena, että uskontokunnilla on jonkinmoinen pakko ottaa kantaa asiaan, jos eivät ole vielä ottaneet. Tämähän johtaa tilanteeseen, jota kaikenmaailmanpäiviräsäset eivät todellakaan toivoneet. Että asia, joka jakaa kirkkoa, tulee käsiteltäväksi ja siihen joutuu ottamaan kantaa. Hui kauhistus.
Päätti ev. lut. kirkko kummin tahansa, seurauksena on varmaankin jäsenkato. Kummassakin ääripäässä nimittäin vaikuttaisi olevan eroamispotentiaalia havaittavissa. Todennäköisesti päätös toistaiseksi onkin jotain tältä väliltä, eli pyritään lepyttelemään kumpaakin ääripäätä ja pitämään kirkko mahdollisimman kaikenkattavana. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi uskontokunnan tasolla kieltoa, mutta seurakuntatasolla poikkeavaa menettelyä paikkakunnilla, joissa kysyntää samansukupuolisille avioliitoille on eniten. Tai mahdollisesti kahta hieman erilaista liturgiaa, joiden sanotaan olevan samanarvoisia, mutta joita katsoen kumpikin ääripää voi todeta voittaneensa. Sitten joskus vuosikymmenien päästä kun kirkko laahautuu muun yhteiskunnan perässä (kuten yleensä) näemme ehkä tässäkin asiassa selkeän kannanoton. Mutta ei vielä pitkään aikaan. Todennäköisesti muu yhteiskunta keskustelee siinä vaiheessa jo avioliitosta seksirobottien ja ihmisten välillä, jos tämä kehitys jatkuu (tirsk):
http://yle.fi/uutiset/3-9486869
On kuitenkin uskonnon perustehtävä ottaa asioihin kantaa ja ohjata ihmisten arvoja johonkin hyväksi katsottuun suuntaan. Uskonto joka välttelee tällaista arvojensa määrittelyä, on jäsenilleen tarpeeton.
Sitten päästäänkin kulttuuriperintöasioiden äärelle. Kun kirkon jäsenmäärä sulaa vähitellen pois, on selvää, ettei sillä riitä rahaa kaikkien kiinteistöjensä ylläpitoon. Miten käy silloin näiden akustiikaltaan erinomaisten, usein arkkitehtonisesti edustavien ja kauniiden rakennusten ja urkujensa? Onko tällöin valtion osallistuttava ainakin historiallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpitokustannuksiin, ja mitä tuolloinen eduskunta mahtaa asiasta päättää? Ja onko valtiolla yleensäkään varaa moiseen, vai joudutaanko asia hoitamaan joukkorahoituksella? Kuinka kauan tällainen onnistuisi? Vaikka kannatan uskonnon ja politiikan erillään pitämistä, on syytä pohtia tätäkin, jo ennen kuin se tulee eteen tosielämässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)