lauantai 26. huhtikuuta 2014

Pakkoruotsista ja opetuksesta

Taas käy keskustelu pakkoruotsista kuumana. Ja taas ovat argumentit tunteisiin perustuvia ja retorisia. Ilmari Rostila on kirjoittanut aiheesta pamfletin, joka vilisee tarkoitushakuisia lainauksia ja perusteettomia oletuksia ruotsin kielen opiskelun haitoista. Tilastoja on ajan hengen mukaisesti luettu ja numeroita väännelty, mutta asioiden ymmärtämistä ei ole edes tavoiteltu. Painotetaan eroa, kuinka ruotsinkielisten on helpompi oppia suomea, kuin toisinpäin ja siitä tehdään tasa-arvokysymys! Todetaan ruotsinkielisten saksankielen opiskelun olevan helpompaa kuin suomenkielisten. Ylläripylläri, einstein! Kyseessä ovat kuitenkin sukulaiskielet. Kiilaa isketään tältä pohjalta myös tyttöjen ja poikien erilaisten oppimismahdollisuuksien ja -tulosten väliin. Ja sitten annetaan ymmärtää, että kaikki on pakkoruotsin syytä. Tämä kaikki on silkkaa retoriikkaa, eikä tilanne missään tapauksessa parane poistamalla pakkoruotsi. Lienee totta, ettei kovin moni -etenkään poika- ole koulussa kovin motivoitunut opiskelemaan ruotsia, mutta ennen kuin tehdään perusteettomia oletuksia, on ensin kysyttävä, mikä on syy? Vai voisiko asiassa olla monta syytä? Todellisuus harvoin on niin yksinkertainen, kuin reettori antaa ymmärtää.

Itse haluaisin nostaa esiin opetustavan tuloksiin vaikuttavana tekijänä. Kaikilla on kuitenkin vähän erilainen tapa oppia, oli aihe mikä tahansa. Tämä johtuu ainakin sukupuolesta, geeneistä, sikiökauden ja lapsuuden aikaisesta hermoston kehityksestä, sekä mahdollisesti monista muistakin tekijöistä (esim ruokavaliosta ja muista elintavoista, päähän kohdistuneista vaurioista jne.). On alun alkaen hölmöä kuvitella yhden koulutustavan sopivan kaikille. Kun opetus yhdenmukaistetaan, on selvää että näitä oppimisvaikeuksia tulee. Kieli on tässä hieman vaikea tapaus, kun kyseessä on abstrakti aihe, jonka oppimiseen liittyy sosiaalisia, kognitiivisia ja motorisia taitoja. Lisäksi omasta mielestäni kielen oppimisessa ei tarvittaisi niin paljon kielitiedettä. Kielitiede auttaa toki asioiden jäsentämisessä ja eri kielten vertailussa, mutta samalla saattaa muodostaa osalle ylipääsemättömän esteen kielen oppimisessa. Ikäänkuin ylimääräisen välivaiheen, jota kautta kieli on yritettävä oppia. Englannin kielessähän suuri osa tästä hutusta voidaan ohittaa, kun kieltä näkee ja kuulee kaikkialla ja sen sanastosta ja rakenteista tulee automaattisia kuin itsestään. Ei siis ihme, että monilla on traumoja juuri ruotsin kielen opiskelusta. Edelleen kun ruotsin aloittamista usein lykätään viimeiseen asti, oppiminen vaikeutuu entisestään. Tähän jos mihin tulisi mielestäni puuttua. Rostilan pamfletissa nähdään toistuvasti ruotsin opiskelu haitallisena ja tarpeettomana, mutta hänen esittämänsä todistusaineisto voidaan jatkuvasti nähdä myös todisteena päinvastaisesta. Siitä että ruotsin kielen opiskelu parantaa suomalaisten mahdollisuuksia opiskella ja työskennellä. Sinällään kannatan esitettyä joustavuutta opiskelussa yleensäkin, mutta en näe erikseen syytä puuttua juuri ruotsin kielen asemaan. Meillähän on muutenkin maahanmuuton seurauksena jatkuvasti monipuolistuva kieliympäristö, josta syystä kielten opiskelua pitäisi määrällisesti lisätä, ei vähentää. Mutta tärkeimpänä näkisin tosiaan opetuksen laadun. Tämä vaatii tietenkin paljon tutkimusta, ennen kuin tiedetään millaista hyvä kielen opetus sitten olisi. Minulla ei siihen tähän hätään ole vastausta. Itse vain koen kielten opetustavan tuhoneen kiinnostukseni kieliin.

Siihen, tulisiko ruotsi nyt vapaaehtoistaa, en silti ota kantaa. Tämä siksi, että sillä ei mielestäni ratkaista mitään ongelmia tehtiin niin tai näin. Jonkinlaisen koston tyydytyksen se varmaan joillekin antaisi, mutta soisin yhteisiä asioita hoidettavan vähemmin tuntein ja enemmin järjin.
Lähdenpä tästä kuuntelemaan Finntrollia sitten. Hejdå!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti