tiistai 15. elokuuta 2017

Tieteen auktoriteetista

Ennen tieteellä oli mystinen aura ympärillään. Se oli kyseenalaistamatonta ja harvojen yksinoikeus. Tiedettä ei tunnettu eikä siitä ymmärretty tieteentekijöiden ulkopuolella juuri mitään. Tiede, kuten muutkin yhteiskuntamme osa-alueet kuitenkin kehittyvät ja muuttuvat ajan mittaan. Myös ihmisten yleinen tietotaso on kohonnut ja nyt ihmiset osaavat kyseenalaistaa tiedettä ja sen tekemiä tulkintoja. Onko tämä hyvä vai huono asia?
 Ylen tiedejutussa 13.08.2017 tiedettä verrataan huuhaahan (huuhaaseen?) ja jutussa haastatellaan mm. Skepsis ry:n varapuheenjohtajaa Tiina Raevaaraa. Hän puhuu yksilöllisyyden ajasta jossa auktoriteetteja ei enää kunnioiteta. Jutussa viitataan myös ihmisten haluun löytää helppoja ratkaisuja. Tämä pätee toisinkin päin. Tiede itsekään ei ole immuuni näille inhimillisille taipumuksille ja Skepsis itsekin esittää sitä yhtä oikeaa totuutta.

On selvää, että tiede on saavuttanut paljon ja että sitä kannattaa tehdä jatkossakin, sillä muutenhan ei kehitystä tapahdu. On selvää, että Maa on pyöreä ja että Maa ei ole vain vähän yli 6000 vuotta vanha. On selvää, että ihminen on kehittynyt, kuten muutkin eläinlajit, evoluutioksi kutsutun mekanismin myötä, eikä näitä asioita ole kukaan kyseenalaistanutkaan. Tai on mutta kun ei esitetä perusteluja, ei näitä mielipiteitä voi ottaa vakavasti. Perusteluksi eivät valitettavasti kelpaa vanha uskonnollinen teksti, tunne tai väkevä halu uskoa, kun vastassa on moneen kertaan todistetut teoriat, jotka perustuvat geologien, paleontologien, arkeologien ja muiden ammattilaisten löytämiin ja moneen kertaan tulkitsemiin ilmiöihin. Tässä olisikin mielestäni tehtävä sävyero todistettavissa olevan ja ei niin todistettavissa olevan välillä. Tieteessä on paljon epävarmuutta, eikä missään niin paljon kuin lääketieteessä. Ei voida puhua samassa lauseessa geologisista itsestäänselvyyksistä ja yleistetyistä tilastoista. Jutussa viitataan erityisesti lääketieteen kyseenalaistamiseen ja tätä tahtoisin vähän ruotia. Suuri osa lääketieteellisestä tutkimuksesta on kuitenkin lähtökohdiltaan bisnekseen pohjautuvaa. Sen tarkoitus on siis löytää kaupallisia tuotteita, joita ihmisille voi myydä. Tämä poikkeaa huomattavasti muista tieteen lajeista sekä lääketieteen retorisesta ihanteesta, eikä se voi olla vaikuttamatta siihen, kuinka lääketieteeseen suhtaudutaan. On vain luonnollista, että valheeseen perustuvat väittämät murtuvat ajan myötä. Tätä vartenhan tiede on olemassa. Mutta siis tieteen kehityksen motivaattorina raha on ylipäätään kelvoton. Joka kuvittelee, ettei se myös ohjaa etsimään ja löytämään tietynlaisia ratkaisuja on väärässä. Tai olemaan löytämättä toimiviakaan ratkaisuja, jos näissä ei ole rahaa tehtävissä. Myös lääkärit ovat olleet huolissaan taloudellisten arvojen korostumisesta. Sama tuntuu pätevän maamme hallituksen viimeaikaiseen järkeilyyn vaikkapa sähköautoiluun nähden, jonka yhteydessä tekemättömyyttä perustellaan rahalla, vaikkei tekemisen tarvitse maksaa mitään (kts. edellinen postaus).

Ihmiset ovat kaikki yksilöitä geeneiltään, elintavoiltaan ja vaikkapa suoliston mikrobiflooraltaan. Siksi en voi käsittää, miksi edelleen yritetään löytää kaikille sopivia suosituksia. Lääketieteen suositukset ovat siis tilastollisia yleistyksiä, jotka tulee aina tulkita ja soveltaa yksilötasolla. Tämä ristiriita ei ole ihan helppo sovittaa. Kun THL antaa suosituksen, se on moraalisessa vastuussa tuon suosituksen toimivuudesta. Siksi suosituksen pitää olla enemmistölle sopiva. Mutta tämä kaikki perustuu tilastoihin ja vahvaan yleistämiseen, eikä mikään yksittäinen ohje mitenkään voi olla kaikille sopiva. Siksi pidän hyvänä, että ihmiset ovat oppineet myös kyseenalaistamaan annettuja totuuksia. Etenkin terveyden kyseessä ollessa on mielestäni jokaisen omalla vastuulla hoitaa sitä parhaalla mahdollisella tavalla elämänlaadun parantamiseksi ja yhteiskunnan menojen vähentämiseksi. Tietysti kannatan julkista terveydenhuoltoa ja pidän sitä ilman muuta tarpeellisena, mutta vastuun sysääminen lääkäri-auktoriteetille on tyhmää. Tasapainon olisi tässäkin asiassa löydyttävä. Nimenomaan ammattilaisen ja potilaan itsensä välillä, ei ammattilaisen ja vaihtoehtoisen totuuden edustajan välillä. Totuuksia on vain yksi, mutta se on liian monimutkainen kiveen hakattavaksi ja lukkoon lyötäväksi. Siksi olisi lääketieteen ammattilaisten tehtävä arvioida ja ottaa kantaa esitettyihin vaihtoehtoisiin näkemyksiin, etteivät paikkansa pitämättömät tulkinnat saa valtaa. Tämä tietysti vaatisi lääketieteen vapautumista lääketehtaiden ja alan rahoittajien kahleista, jotta intressiristiriidat saadaan karsittua pois.
Tänä tiedon vapaan saatavuuden aikakautena on ennenkokemattoman helppoa löytää tietoa asiasta jos toisestakin. Tietysti tämä tarkoittaa myös tiedon monenkirjavaa laatua, joka taas vaatii sitä kuuluisaa medialukutaitoa ja vähän ymmärrystä siitä mitä voi ymmärtää ja mitä ei. Asia tulee siis ottaa huomioon koulutuksessa. Tässäkään asiassa ei ole helppoja, nopeita ratkaisuja, sillä koulutuksen tulosten odottamisessahan kestää vuosikymmeniä. Monilta tuntuu kuitenkin tänä päivänä puuttuvan kyky tarkastella asioita ajassa ja tunnistaa asioiden muutos. Staattiseen universumiin on helppo jämähtää, niin teki myös Einstein. Mielestäni tärkeintä yhteiskunnallisissa asioissa on muutoksen suunta, ei niinkään sen nopeus. Jos halutaan parantaa kansalaisten terveyttä ylhäältäpäin, on heille opetettava, miten terveyttä tarkastellaan ja miten oman terveyden voi ottaa hallintaan, ei auktoriteettiuskoa eikä uusien ajatusten pelkoa. Olen havaitsevinani tilastollisten yksityiskohtien tuputtamisen olevan huono tapa saada aikaan muutos tässä asiassa. En dissaa tilastoja, ne ovat hyödyllisia kertomaan meille maailman tilasta ja etenkin sen muutoksesta ajassa. Ne eivät kuitenkaan oikein sovellu kertomaan miten havaitut ongelmat tulisi ratkaista. Toisin sanoen ongelmat ja niiden oireet ovat yksityiskohtia ja ilmenevät niissä. Ratkaisut taas tulee sovittaa osaksi kokonaisuutta, jottei tulla luoneeksi uusia ongelmia. Tämä vaatii ajattelua monella tasolla. Ei ole vaaliaika, mutta käsi ylös, kenen mielestä perussuomalaiset sopivat tähän tehtävään... :)

Onko tieteen kyseenalaistaminen sitten yksinomaan hyvä asia? Tässä asiassa, kuten niin monessa muussakin, yksinkertaisia vastauksia on turha etsiä. Sananvapautta (myös Laura Huhtasaaren) pitää mielestäni puolustaa, mutta samaan aikaan pitäisi tukea hyviä perusteluja sekä kyseenalaistaa huonoja, perustelujen puuttumisesta puhumattakaan. Yhteisen totuuden (ts. yhteisen mielipiteen) löytäminen on mahdollista, mutta se vaatii paljon työtä ja altistumista eriäville mielipiteille. Jos tähän ei ole poliittista tahtoa, käy homma mahdottomaksi. Kitkaa aiheuttava kohta on siis ihmisten välinen kommunikaatio ja erilaiset ryhmädynamiikan ilmiöt päätöksenteossa. Tämänhän olemme nähneet jo parin viime hallituksemme päättämättömyydessä. Yleisesti toivoisin enemmän prosessiajattelua yhteisten asioiden hoitoon, oikean suunnan määrittelemistä ja siihen suuntaan liikkumista. Ongelmana on äänestäjien malttamattomuus ja tulosten vaatiminen heti. Toisin sanoen helppojen ratkaisujen suosiminen. Ja sitten ihmetellään, miksi taloudessa menee huonosti. Mutta demokratian toimivuus on aihe toiseen kirjoitukseen.

Yhteiskunnan pirstoutumista on ennustettu ainakin 1980-luvulta lähtien. Tämä on ongelma myös tieteen kehityksessä kun eri tieteenalat erikoistuvat yhä pienempiin osa-alueisiin ja kokonaisuuden hallinta heikkenee. Kuten politiikassa viime aikoina, asiallinen keskustelu jää huutamisen ja nimittelyn jalkoihin. Myös tiede kohtaa julkisuuden rajapinnassa paljon erilaisia käsityksiä ja niistä kumpuavia tunteita ja sen olisi opittava käsittelemään julkisuuskuvaansa. Tämä ei kuitenkaan saa vaikuttaa salailulta tai harhaanjohtamiselta, vaan epävarmuudet pitää tuoda rehellisesti päivänvaloon. Myös pitäisi miettiä työkaluja tämän epävarmuuden käsittelemiseksi, jotta yleisö osaisi sulattaa kuulemansa ja soveltaa sitä tulevaisuudessakin. Mielestäni, koska tieteen tekijät eivät ole erehtymättömiä, tieteen kyseenalaistaminen maallikoiden toimesta on tarpeellista, eräänlainen uskottavuustesti. Samalla pitää kuitenkin olla selvyys siitä, mikä hyväksytään totuudeksi, mikä ei. Tästä selvästi ollaan erimielisiä. Kun kriteerit eivät ole samat, ovat loppupäätelmät tietenkin myös kovin erilaiset. Miten tähän tulee suhtautua?
Asenne ratkaisee. En väitä olevani mitenkään immuuni yhden totuuden etsimiselle, besserwisseröinnille tai toisten kritisoimiselle rakentavan keskustelun sijaan. Mutta tärkeintä on suunta. Tunnistakaamme oikea suunta ja ponnistelkaamme sinne yhdessä.

Tieteellinen tieto on parasta mitä meillä on, mutta sekin perustuu monentasoiseen tulkintaan, joten jos sitä ei saa kyseenalaistaa, ollaan vaarallisilla vesillä.