torstai 2. maaliskuuta 2017

Päätöksenteosta

 Brexit ja sen jälkeiset tapahtumat ovat jälleen osoittaneet, kuinka vain muutos on pysyvää. Pitkään yhteisymmärryksestä haaveillut Euroopan Unioni on menettämässä yhden voimakkaimmista jäsenistään kansan äänestettyä Iso-Britannian eroamisesta, eli brexitistä. Tämä on tietenkin vain oire, mutta mistä? Unionilla on ollut paljon ongelmia, niin ulko- kuin sisäpolitiikassaankin, joten kai tällainen oli sitten vain ajan kysymys. Olen uutisia seuratessani pistänyt merkille, kuinka erimielisiä jäsenvaltiot ovat ja kuinka Unioni toteuttaa eräitä poliittisia ihanteita lähes pakonomaisesti, osaamatta kyseenalaistaa näiden järkevyyttä tai sopivuutta kaikille jäsenmaille. Suurin syy tähän lienee se, että yhteisten asioiden sijaan euroedustajat tuntuvat ajavan useammin kansallisia etuja, joka siis on demokratiassa täysin normaalia, mutta joka samaan aikaan romuttaa yhteistyön, jolle koko Unionin pitäisi perustua. Se ei ole yksi tiimi, jos vedetään eri suuntiin. Sama pätee kansalliseen politiikkaan ja päätöksentekoon yleensä. On hyvä, että on ihanteita ja tavoitteita, mutta samaan aikaan täytyy tunnustaa se, ettei politiikkaa kannata tehdä yhden ihanteen mukaan, koska aina on joku joka on eri mieltä. Aina löytyy joku, joka pahoittaa mielensä kustakin päätöksestä. Mielestäni Unionissa tulisi edetä maltillisesti ja vaikka eri tahtiin, siten kuin jäsenmaille sopii, kuten Juncker juuri totesihttp://yle.fi/uutiset/3-9486219 Olen joskus aiemminkin maininnut, että kannattaa sopia vain asioista, joista olemme samaa mieltä. :) Mutta niistä todellakin kannattaa sopia ja niitä asioita kannattaa etsiä.

 Toisaalta on asioita joissa kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Tasa-arvoinen avioliittolaki on nyt siis hyväksytty ja tullut voimaan. Mielestäni tämä meni niin kuin pitikin. Eli tuli lakialoite joka valmisteltiin, käsiteltiin ja hyväksyttiin demokraattisesti. Yhteiskunta päätti, ettei rajoita samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeutta, mutta että uskontokunnat saavat halutessaan näin tehdä. Tästä on tietysti seurauksena, että uskontokunnilla on jonkinmoinen pakko ottaa kantaa asiaan, jos eivät ole vielä ottaneet. Tämähän johtaa tilanteeseen, jota kaikenmaailmanpäiviräsäset eivät todellakaan toivoneet. Että asia, joka jakaa kirkkoa, tulee käsiteltäväksi ja siihen joutuu ottamaan kantaa. Hui kauhistus. 
  Päätti ev. lut. kirkko kummin tahansa, seurauksena on varmaankin jäsenkato. Kummassakin ääripäässä nimittäin vaikuttaisi olevan eroamispotentiaalia havaittavissa. Todennäköisesti päätös toistaiseksi onkin jotain tältä väliltä, eli pyritään lepyttelemään kumpaakin ääripäätä ja pitämään kirkko mahdollisimman kaikenkattavana. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi uskontokunnan tasolla kieltoa, mutta seurakuntatasolla poikkeavaa menettelyä paikkakunnilla, joissa kysyntää samansukupuolisille avioliitoille on eniten. Tai mahdollisesti kahta hieman erilaista liturgiaa, joiden sanotaan olevan samanarvoisia, mutta joita katsoen kumpikin ääripää voi todeta voittaneensa. Sitten joskus vuosikymmenien päästä kun kirkko laahautuu muun yhteiskunnan perässä (kuten yleensä) näemme ehkä tässäkin asiassa selkeän kannanoton. Mutta ei vielä pitkään aikaan. Todennäköisesti muu yhteiskunta keskustelee siinä vaiheessa jo avioliitosta seksirobottien ja ihmisten välillä, jos tämä kehitys jatkuu (tirsk):

http://yle.fi/uutiset/3-9486869 

 On kuitenkin uskonnon perustehtävä ottaa asioihin kantaa ja ohjata ihmisten arvoja johonkin hyväksi katsottuun suuntaan. Uskonto joka välttelee tällaista arvojensa määrittelyä, on jäsenilleen tarpeeton

 Sitten päästäänkin kulttuuriperintöasioiden äärelle. Kun kirkon jäsenmäärä sulaa vähitellen pois, on selvää, ettei sillä riitä rahaa kaikkien kiinteistöjensä ylläpitoon. Miten käy silloin näiden akustiikaltaan erinomaisten, usein arkkitehtonisesti edustavien ja kauniiden rakennusten ja urkujensa? Onko tällöin valtion osallistuttava ainakin historiallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpitokustannuksiin, ja mitä tuolloinen eduskunta mahtaa asiasta päättää? Ja onko valtiolla yleensäkään varaa moiseen, vai joudutaanko asia hoitamaan joukkorahoituksella? Kuinka kauan tällainen onnistuisi? Vaikka kannatan uskonnon ja politiikan erillään pitämistä, on syytä pohtia tätäkin, jo ennen kuin se tulee eteen tosielämässä.