Uskomatonta mutta totta. Donald J. Trump valittiin kuin valittiinkin republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Ensin oli hyvä pöhinä ja sitten jokin meni pieleen: omatkin käänsivät selkänsä toivoen, että Trump keskittyisi höpökommenttiensa sijaan siihen, mikä on amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa oleellista, eli kilpailijan mustamaalaamiseen. Eli mitä tapahtui? Tulkintani on että ehdokas valittiin suosiolla mitaten. Yritettiin siis olla taktisesti näppäriä ja katsoa, kenellä on parhaat mahdollisuudet tulla valituksi etenkin suhteessa todennäköiseen kilpailijaan Hillary Clintoniin. No mitä sitten, eikö se ole demokratian ydin? Eikö suosio ole pätevyyden mittari? Ai ei vai? No tällä oletuksella kuitenkin mennään. Mihin Trumpin suosio sitten perustuu?
Populismista puhutaan nykyään monessa yhteydessä, mutta siitä näkyy olevan useita näkemyksiä. Gummeruksen Suuri Sivistyssanakirja (2001) toteaa populismi-sanaa käytettävän "poliittisista virtauksista ja liikkeistä, joita leimaa laajan kansansuosion tavoittelu poliittista todellisuutta yksinkertaistaen ja kärjistäen ja siihen liittyvä kansankiihotus". Eli kyseessä ainakin voi olla keinoksi määriteltävä asia, minkä tahansa järkisyin vaikeasti perusteltavan tavoitteen saavuttamiseksi. Kuitenkin Kimmo Sasin mukaan populistilla ei ole visiota, jonka tulkitsisin tarkoittavan, että on eri visio kuin hänellä, ja siis sellainen joka ei kuulu hänen ymmärryksensä piiriin. Vieras ja tiedettyjen tosiasioiden vastainen, häiritsevän, jopa turhauttavan erilainen näkemys. Hän nimeää Suomen populisteiksi Li Anderssonin ja Ville Niinistön, jotka selvästi lähestyvät asioita eri kulmasta kuin keskiverto-kokoomuslainen. Vihervasemmistossa taas on varsin selvää, että Suomen Trumpiksi on nimitettävä joku Timo Soini tai Eero Lehti heidän edustamiensa julkisuuden käsittelytapojen ja vihervasemmiston näkökulmasta vastakkaisten arvojensa vuoksi (Soini suhteessa uskontoon ja empatiaan, Lehti suhteessa talouteen ja empatiaan). Eli määrittävänä tekijänä tuntuu olevan ennemmin vieraus ja erilaisuus, kuin suhde mihinkään vakaaseen, objektiiviseen, mitattavissa olevaan. Eli se näkemys, minkä katsotaan olevan järkisyin perusteltavissa ja minkä ei, erottaa populistin normaalista poliitikosta ja kaikki tämä näkökulmakohtaisesti.
Timo Soinin gradu (1988) esittää myös muita tulkintoja. Hän viittaa populismiin ideologiana, joka on kansan puolella, auktoriteettina itseään pitävää eliittiä vastaan. Hän maalaa kuvan populismista todellisena demokratiana, jossa kansan tahtoa kuunteleva populistipoliitikko toteuttaa tehtäväänsä usein nationalistisissa merkeissä. Nähdäkseni poliitikon tehtävä on kuitenkin tehdä hyviä päätöksiä. Vastakkainasettelujen rakentelu ei mielestäni kuulu tähän. Kuitenkin se tunnetusti kuuluu ihmisen kognitiivisiin prosesseihin ja siis myös erottamattomasti poliittiseen retoriikkaan. Tällaisissa asioissa pitänee tyytyä asian tiedostamiseen, ja jos joku keksii miten se voidaan välttää, niin sitten vältetään. Mutta tuo tiedostaminen on vähintään tehtävä. Sano se näille.
Mutta onko kaikki suosion tavoittelu populismia? Kaikki poliitikot elävät kansan suosiosta ja ovat virassaan niin kauan kuin tarpeeksi moni kansalainen sitä haluaa. Kerran suosiota maistettuaan poliitikko kuitenkin haluaa pysyä vallassa ja todennäköisesti muuttaa käyttäytymistään monin tavoin saavuttaakseen tämän. Vaikka kaikki tietävät poliitikon työn kausiluonteen, on suosion menettäminen monelle kova paikka. Tämä kuuluu ihmisluontoon. Kukapa haluaisi tulla torjutuksi tai hylätyksi, oli kyse sitten poliitikon tai artistin kansansuosiosta, työpaikasta tai rakkaudesta/ystävyydestä? Ja tässä on tämä demokratian perusongelma: kuinka antaa ihmiselle valtaa ilman, että se korruptoi?
Onko sitten niin, että populismi-sana on kokenut jonkinlaisen inflaation? Kielen kehitys on tietenkin luonnollista ja siihen kuuluu myös sanojen merkityksen muuttuminen. Muuttuminen vain helposti johtaa haarautumiseen, eikä yhtenäiseen suunnanmuutokseen. Tulisikin aina olla selvillä siitä, mitä kulloisellakin sanalla kulloinkin halutaan tarkoittaa, jos halutaan poliittisen keskustelun merkitsevän jotakin ja johtavan rakentaviin tuloksiin. Tuntuu vain, että sen haluamme kukin johtavan omiin mielituloksiimme ilman kompromisseja ja mikä huolestuttavinta, ilman yhteisymmärrystä. Kansa on pirstaloitunut eikä enää näe mahdollisuutta yhtenäisyyteen, jolloin populismille aukeaa mahdollisuus. Miten on mahdollista, että yhdestä ja samasta todellisuudesta on näin monta eriävää mielipidettä? Filosofit, auttakaa meitä!
