Rasismista (huoh)

Jälleen pitänee avautua rasismista, kun asia hämmentää niin poliitikkoja kuin kansalaisiakin. Ensinnäkin on todettava, että rasismista on monta näkemystä ihan Suomenkin politiikassa. Esimerkiksi perussuomalaiset eivät tunnustaudu rasisteiksi, mutta oikeastaan kaikki muut tuntuvat heidät sellaisina näkevän ja asian heihin tavalla tai toisella yhdistävän. Itsekin näen kerta toisensa jälkeen persujen ulostuloissa ja kantojensa rationalisoinneissa rasistisia vaikuttimia, eikä niitä tosiaan tarvitse kaukaa hakea. Helsingin Asema-aukion tapausta käsitellessään Jussi Halla-Aho vetoaa siihen ettei yksittäinen väkivallanteko ole automaattisesti rasismia, eikä se retorisella, yleisellä tasolla toki olekaan. Mutta pointti tässä lieneekin se, että tämä kyseinen Asema-aukion väkivallantekijä on äärioikeistoliikkeen jäsen ja oli tapahtumahetkellä mielenosoituksessa edustamassa tätä liikettä ja sen arvoja. Sekä tietysti itseään yksityishenkilönä tämän lisäksi, ei sen sijaan. Eli yhteys äärioikeistoon on ilmiselvä, vaikka poliittisesti motivoituneet tahot haluavat tämän yhteyden häivyttää. Konsensus tuntuu joka tapauksessa olevan että jottain tars tehrä.
Nyt sitten pääministeri Sipilä ja valtiovarainministeri Orpo ajavat ääriliikkeiden ja niiden tunnusten kieltämistä. Ilmassa leijuu rasvainen, makea ja suolainen amerikan haju. Tehdään asioita miellyttääkseen äänestäjiä. Imago on kaikki kaikessa. Täytyy tehdä jotain, ettei näytetä ihan saamattomilta tumpeloilta. Tehdään symbolisia juttuja, joilla ei varmaan kukaan oikeasti usko olevan vaikutusta viharikosten tai biologisiin alueellisiin erityispiirteisiin perustuvaan syrjintään. Kielletään niiden logo! Ehkä SVL ottaa seuraavaksi logokseen nuolen oikealle. Kun se kielletään on vuorossa nuoli vasemmalle (tirsk), Sitten onkin alakerran herran vuoro olla nuolen kohteena. Kun nuolet on käyty läpi kenties väli-ilmansuuntineen, on aika ruveta käymään läpi muita tekstinkäsittelyohjelmista löytyviä kivoja erikoismerkkejä. (❤, ♀, ☯...?) Itse organisaation kriminalisoiminen veisi sen vain maan alle ja tekisi siitä kenties houkuttelevamman syrjäytyneille nuorille. Tai hajottaisi sen moniin osiin, jotka kenties kasvaisivat tahoillaan pahentaen kokonaisongelmaa. Myös marttyyri-ilmiö on tullut esiin mahdollisena tämänkaltaisen päätöksen seurauksena. Itse olen päätynyt pohdinnoissani siihen, että rasismin syy on biologinen impulssi olla varuillaan, jota ei sitten ole tahdonvoimaa eikä ymmärrystä laittaa kuriin, ja se äityy peloksi ja vihaksi.

Tätä heikkoutta ja ymmärryksen puutetta ei voi kieltää, eikä kielloilla poistaa.

Mitä sen sijaan voi tehdä, on tutkia koulutusjärjestelmää ja miettiä, mitä voisimme tehdä paremmin. Tähän ei riitä joku hetkellinen projekti mittareineen ja strategioineen tai muu transienttinen keino. Tarvitaan suuntavektori, ja suunnan pitää olla parempaan. Toisin sanoen suuntaviivojen pitää olla selvät pitkälle tulevaisuuteen, eikä tehdä nykytyyliin trendeihin nojaavaa, tempoilevaa, edestakaista ja kymmenen vuotta myöhässä olevaa politiikkaa. Poliitikolta tarvitaan visio. Tulevaisuuden suunnittelu on uhkapeliä ja jos ei uskalla visioida tulevaisuutta vaan vain pelätä sitä, ei ole mitään asiaa hoitamaan yhteisiä asioitamme. Eli "koulutuksella rasismia vastaan" lienee tämän sepustuksen take-away. Ottakaa pois.

Populismi on pop

Uskomatonta mutta totta. Donald J. Trump valittiin kuin valittiinkin republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Ensin oli hyvä pöhinä ja sitten jokin meni pieleen: omatkin käänsivät selkänsä toivoen, että Trump keskittyisi höpökommenttiensa sijaan siihen, mikä on amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa oleellista, eli kilpailijan mustamaalaamiseen. Eli mitä tapahtui? Tulkintani on että ehdokas valittiin suosiolla mitaten. Yritettiin siis olla taktisesti näppäriä ja katsoa, kenellä on parhaat mahdollisuudet tulla valituksi etenkin suhteessa todennäköiseen kilpailijaan Hillary Clintoniin. No mitä sitten, eikö se ole demokratian ydin? Eikö suosio ole pätevyyden mittari? Ai ei vai? No tällä oletuksella kuitenkin mennään. Mihin Trumpin suosio sitten perustuu?
Populismista puhutaan nykyään monessa yhteydessä, mutta siitä näkyy olevan useita näkemyksiä. Gummeruksen Suuri Sivistyssanakirja (2001) toteaa populismi-sanaa käytettävän "poliittisista virtauksista ja liikkeistä, joita leimaa laajan kansansuosion tavoittelu poliittista todellisuutta yksinkertaistaen ja kärjistäen ja siihen liittyvä kansankiihotus". Eli kyseessä ainakin voi olla keinoksi määriteltävä asia, minkä tahansa järkisyin vaikeasti perusteltavan tavoitteen saavuttamiseksi. Kuitenkin Kimmo Sasin mukaan populistilla ei ole visiota, jonka tulkitsisin tarkoittavan, että on eri visio kuin hänellä, ja siis sellainen joka ei kuulu hänen ymmärryksensä piiriin. Vieras ja tiedettyjen tosiasioiden vastainen, häiritsevän, jopa turhauttavan erilainen näkemys. Hän nimeää Suomen populisteiksi Li Anderssonin ja Ville Niinistön, jotka selvästi lähestyvät asioita eri kulmasta kuin keskiverto-kokoomuslainen. Vihervasemmistossa taas on varsin selvää, että Suomen Trumpiksi on nimitettävä joku Timo Soini tai Eero Lehti heidän edustamiensa julkisuuden käsittelytapojen ja vihervasemmiston näkökulmasta vastakkaisten arvojensa vuoksi (Soini suhteessa uskontoon ja empatiaan, Lehti suhteessa talouteen ja empatiaan). Eli määrittävänä tekijänä tuntuu olevan ennemmin vieraus ja erilaisuus, kuin suhde mihinkään vakaaseen, objektiiviseen, mitattavissa olevaan. Eli se näkemys, minkä katsotaan olevan järkisyin perusteltavissa ja minkä ei, erottaa populistin normaalista poliitikosta ja kaikki tämä näkökulmakohtaisesti.
Timo Soinin gradu (1988) esittää myös muita tulkintoja. Hän viittaa populismiin ideologiana, joka on kansan puolella, auktoriteettina itseään pitävää eliittiä vastaan. Hän maalaa kuvan populismista todellisena demokratiana, jossa kansan tahtoa kuunteleva populistipoliitikko toteuttaa tehtäväänsä usein nationalistisissa merkeissä. Nähdäkseni poliitikon tehtävä on kuitenkin tehdä hyviä päätöksiä. Vastakkainasettelujen rakentelu ei mielestäni kuulu tähän. Kuitenkin se tunnetusti kuuluu ihmisen kognitiivisiin prosesseihin ja siis myös erottamattomasti poliittiseen retoriikkaan. Tällaisissa asioissa pitänee tyytyä asian tiedostamiseen, ja jos joku keksii miten se voidaan välttää, niin sitten vältetään. Mutta tuo tiedostaminen on vähintään tehtävä. Sano se näille.

Mutta onko kaikki suosion tavoittelu populismia? Kaikki poliitikot elävät kansan suosiosta ja ovat virassaan niin kauan kuin tarpeeksi moni kansalainen sitä haluaa. Kerran suosiota maistettuaan poliitikko kuitenkin haluaa pysyä vallassa ja todennäköisesti muuttaa käyttäytymistään monin tavoin saavuttaakseen tämän. Vaikka kaikki tietävät poliitikon työn kausiluonteen, on suosion menettäminen monelle kova paikka. Tämä kuuluu ihmisluontoon. Kukapa haluaisi tulla torjutuksi tai hylätyksi, oli kyse sitten poliitikon tai artistin kansansuosiosta, työpaikasta tai rakkaudesta/ystävyydestä? Ja tässä on tämä demokratian perusongelma: kuinka antaa ihmiselle valtaa ilman, että se korruptoi?

Onko sitten niin, että populismi-sana on kokenut jonkinlaisen inflaation? Kielen kehitys on tietenkin luonnollista ja siihen kuuluu myös sanojen merkityksen muuttuminen. Muuttuminen vain helposti johtaa haarautumiseen, eikä yhtenäiseen suunnanmuutokseen. Tulisikin aina olla selvillä siitä, mitä kulloisellakin sanalla kulloinkin halutaan tarkoittaa, jos halutaan poliittisen keskustelun merkitsevän jotakin ja johtavan rakentaviin tuloksiin. Tuntuu vain, että sen haluamme kukin johtavan omiin mielituloksiimme ilman kompromisseja ja mikä huolestuttavinta, ilman yhteisymmärrystä. Kansa on pirstaloitunut eikä enää näe mahdollisuutta yhtenäisyyteen, jolloin populismille aukeaa mahdollisuus. Miten on mahdollista, että yhdestä ja samasta todellisuudesta on näin monta eriävää mielipidettä? Filosofit, auttakaa meitä!

Demokratia

Nyt onkin pitkästä aikaa hyvä jutustella demokratiasta kun on monenlaista meneillään. Vaaleja ei (kotimaassa) tokikaan ole vielä vähään aikaan luvassa, mutta Uuden Musiikin Kilpailun finaali on huomenna. Siinähän on monimutkaiselta kuulostava valintamekanismi, jossa puolet vaikutuksesta tulee yleisöltä, siis siltä samalta joka olisi äänestänyt vuonna 2000 Nightwishin viisuihin, ja puolet mystiseltä "raadilta", siis sellaiselta joka lähettikin tuolloin Nina Åströmin (ei millään pahalla). Eli eikö Suomen kansan mielipiteeseen edelleenkään luoteta tämmöisissä asioissa vaan pitää tukeutua "asiantuntijoiden" mielipiteeseen? Tätäkö se demokratia on? Kylmä totuus taitaakin olla ettei kansalle haluta (passiivissa) antaa vaikutusvaltaa tärkeissä asioissa, koska kansa on sivistymätöntä, eikä ymmärrä edes omaa parastaan. Perussuomalaisten noustua hallitukseen ovat 1990-luvun lamassa pahiten kärsineet plebeijitkin saaneet äänensä kuuluviin. Kuten vaikka tässä Perussuomalaisten Nuorten kampanjassa, joka korostaa heteronormatiivista ajattelutapaa ainoana oikeana. Jos tämä on se, mitä kansalla on sanottavanaan, on ehkä parempikin, että yhteiset asiat hoituvat vastakin asiantuntijoiden valistuneiden näkemysten mukaan. Erilaisen esimerkin voisi ottaa arkeologian puolelta, jossa ammattilaiset ja metallinpaljastinharrastajat ovat osin erimielisiä siitä, mitä kyseiset harrastajat saavat ja eivät saa tehdä. Tässäkin ovat vastakkain ammattikoulutus ja -kokemus, sekä harrastajien innokkuus ja välissä muinaismuistot lain suojelemina kohteina. Onneksi arkeologit ovat sen verran sopuisaa ja järkiperäistä porukkaa, että heidän kanssaan tulee kyllä juttuun, ja näkemäni perusteella hommaa yritetäänkin ratkaista yhdessä, vastakkainasettelun sijaan.

Mutta katsotaanpa asiaa toiseltakin puolelta. Kun poliitikon eteen "lyödään semmoinen rätinki" ettei sulla ole muita vaihtoehtoja kuin leikata, ja toisaalla sekä sosiaalisessa, että tavallisessa mediassa, ihmiset puhuvat pahaa poliitikoista ja moittivat heitä leikkauksista, järjestävät mielenosoituksia ja muuta sellaista, mitä poliitikkoparan tulisi tehdä? Eli missä on vika? Tietysti siinä, ettei ole hoksattu, mitä muuta voisi tehdä kuin leikata. Olen aika varma, että monilla ihmisillä tässäkin maassa on ajatuksia, joista olisi nykytilanteessa hyötyä, mutta kun heiltä ei kukaan kysy. Nk. "talousasiantuntijoilla" taas on koulutus, joka estää heitä olemasta luovia vaikeassa tilanteessa, pelätessään menettävänsä uskottavuutensa. Itse olenkin kallistunut talousasioissa sille kannalle, ettei taloutta voi kovin tarkasti ennustaa, eikä numeroista kannata säikähtää, jos perstuntumalla tietää paremmin. Tietysti jos tietää vain ne numerot... niinpä. Tämä on aihe josta tykkään paasata, mutta jos nyt koittaisi hillitä, kunnes on jotain uutta sanottavaa.

Edelleen demokratia käy kuumana Yhdysvaltain esivaalitaistossa, jossa ei loukkaksia ja populistista retoriikkaa säästellä. Jos Donald Trump voittaa, minä muutan Marsiin! Suomalaisen tarkkailijan okulaarissa Ameriikan meininki vaikuttaakin hullun hommalta, mutta kuten aina, amerikkalaiset itse osaavat ihastuttavasti nähdä asiat yksinkertaisempina kuin ne oikeasti ovat. Demokratiassahankin on pohjimmiltaan kyse suosituimmuuskilpailusta, eli siitä Tuntemattomassakin mainitusta "puna-armeijan huutoäänestyksestä". Onko se sitten oikea tapa valita ihmiset hoitamaan yhteisiä asioita? Olisi jos kansalaiset olisivat asiantuntijoita yhteisten asioiden hoidossa (eli ihan oikeasti ymmärtäisivät miten se tapahtuu ja mitä juuri nyt tarvitaan). Mutta nykyiseen tilanteeseen voi jokunen viilaus olla paikallaan. Mitä ne olisivat, sen jätän asiantuntijoille. ;) Ei demokratiaa kuitenkaan haudata tarvitse. Se on kuin oppilas. Ei sitä pakoteta toimimaan niinkuin me haluaisimme asian numeroiden valossa ymmärtää. Sille pitää vain löytää oikea polttoaine, oikeat työkalut ja sitten vain katsoo kun se loistaa. Esimerkki: Pertti Kurikan Nimipäivät.

Loppukaneetti:
Mitä tulee musiikissa kilpailemiseen, unkarilainen säveltäjä Bela Bartok sen sanoi mielestäni parhaiten: "Kilpailu sopii hevosille, ei taiteilijoille."
Iihahaa!