Helsingin Sanomissa 03.01.2015 Taneli Heikka kirjoittaa suomalaisten satuilevan YK:ssa ja muualla. On pakko vähän avata aihetta. Heikan näkökulma on korostetun kansainvälinen ja ekstrovertti. Sinänsä hyvä näkökulma mutta vain yhteen totuuteen nojaava ja mahdollisesti tahallaan asioita kärjistävä. Asiat varmaan näyttävätkin juuri tuolta ulkomaalaisten silmin, ja se on osin omaakin syytämme, kun emme määrittele ajatuksiamme tarkemmin. Eli kaikki asiat voidaan ymmärtää monin tavoin riippuen ennakko-oletuksista ja -tiedoista, sekä hanakkuudesta vetää johtopäätöksiä. Venäjä on lennellyt rajan molemmin puolin viime aikoina ja pitänyt suuria sotaharjoituksia. Ja sitten sanotaan että:
Venäjä ei uhkaa meitä.
-Riippuu mistä roikkuu.
Turvallisuusympäristömme ei ole muuttunut.
-Miten sen nyt ottaa. Suattaapa tuo ollakii vuan suattaapa olla olemattakii. :) Ärsyttääkö? Ei suoraa vastausta. Ei selkeää kyllä tai ei. Vain välttelevää venkoilua, josta ei tiedä mitä siitä pitäisi päätellä? Ei vaan asia, niinkuin se on. Ei valehtelua, vaan se mitä tiedetään. Joillakin ihmisillä vain on epävarmuusallergia. Ei voida sietää sitä, että toinen ei vedä hätäisiä johtopäätöksiä vaillinaisilla tiedoilla. Emme me tiedä Venäjän uhkaavan meitä. Voimme luulla tai arvella niin, mutta emme tiedä. Tiedämme vasta kun Venäjä uhkaa meitä sanallisesti tai teoilla ilman tulkinnanvaraisuuksia. Lisäksi kun poliitikko sanoo ettei Venäjä uhkaa meitä, hän tarkoittanee ettei ole syytä toimenpiteisiin. Pidetään huoli Puolustuvoimien toimintakyvystä, ja hoidetaan diplomaattisia suhteita hyvin, niin voitava on tehty. Ja jos, kuten Stalin 1939, Venäjä on päättänyt hyökätä Suomeen, ei mikään tekemisemme tai sanomisemme invaasiota estä. Tässä asiassa Suomen linja on selkeä. Jos tähän maahan joku hyökkää, sitä vastaan taistellaan. Toisin sanoen toimitaan tilanteen mukaan. Ja tiedetään etukäteen mitä tehdään jos näin käy, muttei lähdetä hötkymään.
Amerikkalaisten mielestä selkeä linja olisi toki erilainen: Joko olisimme amerikkalaisten puolella tai heitä vastaan. Heidän poliittisessa ja muussakin ajattelussaan on oma itsekeskeisen bipolaarinen rajoittuneisuutensa, jonka valossa sikäläistä mediaa tulee tarkastella. Kaikki on joko tai. Hyvä tai paha. Kristitty tai ne muut. Musta tai valkoinen. Demokraatti tai republikaani. Räppi tai Hevi. East tai West. Fender Tai Gibson. Jne. Tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä Heikan selvästi provosoivan näkemyksen. Myös kommentti suomalaisten poliitikkojen puhetaidon puutteesta on varmasti ulkomaalaisten silmissä osuva. Ulospäinsuuntautuneisuutta ja riskinottoa suosivassa kulttuurissa me harkitsevaiset finskit varmaan vaikutamme vähän tyhmiltä, mutta itse mieluummin äänestän presidentiksi ja eduskuntaan sellaista tyyppiä, joka tekee hyviä päätöksiä, kuin sellaista joka osaa selittää huonot päätöksensä hyvin. Heikka kirjoittaa Suomen presidenteistä:
"Heidän tapansa johtaa on kierrättää hokemia, joista muodostuu oma todellisuutensa..."
Hassua, kuulostaa ihan USA:n presidenttien puheen ominaispiirteiltä. Niiden, joissa amerikkalaiset ovat aina hyviksiä, ja muut joko raukkoja kyvyttömiä pelkureita tai jonkinlaisia kapitalismin tai kristinuskon arkkivihollisia. Taas joko tai.
Epävarmuusallergia näkyy myös amerikkalaisessa uskontomaailmassa, jossa ollaan kovasti hanakoita tarttumaan tieteen epävarmuuksiin todisteina tiedettä vastaan, Raamatun kirjaimellisen tulkinnan puolesta. Myös vanhat, jo poistuneet epävarmuudet käyvät tähän tarkoitukseen.
Heikka on ihan oikein huolissaan valtioneuvoston uusista jäsenistä, jotka työn aloittaessaan alkavat "...puhua samaa pötyä kuin muutkin."Tämä johtunee monista seikoista. Arvelen päällimmäisenä olevan syvään juurtuneet tavat sekä ministeriöiden saatavilla oleva tieto, sen laatu ja mahdolliset vääristymät. Voisiko olla niin, että kun uusi ministeri aloittaa, hänelle tuputetaan tiettyä toimintatapaa? Kaikki hänen alaisuudessaan työskentelevät ihmiset ovat jo omiin rutiineihinsa juurtuneita ja välittävät ministerille tietoa aina samalla tavalla, ja samoin vääristymin. Samoin sanomattomin ennakko-oletuksin jne. Kiinnostukseni psykologiaan puskee tässä nyt vähän läpi, mutta parempi sekin kuin virheellisesti syyttää toisia valehtelijoiksi. Ei ihme, että eduskunnassa ollaan tarkkoja valehtelu-sanan käytöstä. Valitettavaa tässä skenaariossa kuitenkin on, ettei demokratia toteudu, jos valituilla tyypeillä ei ole todellista valtaa tai se on tällä tavalla laimennettu byrokratialla.
Lopuksi Heikka lainaa Paasikiveä: Totuuden tunnustaminen on viisauden alku, lisäten kuitenkin ettei totuuden tunnustaminen riitä. Ymmärrän tämän siten, että se pitää vielä vääristää palvelemaan jotakin tarkoitusperää, ennenkuin se kelpaa julkisuuteen. Ja sitten kysytään että kenenköhän totuudesta on kyse?
Ymmärrän hänen kirjoituksensa lopusta kuitenkin yleisemmällä tasolla pointin, joka on ihan paikallaan: Poliitikot ja puolueet, kertokaa ohjelmanne selvästi artikuloiden. Ei tarvitse tyhmentää, selventää vain. Vaarana on tietysti, ettei yksikään puolue tiedä, mitä pitäisi tehdä ja jos näin on, ei ohjelmakaan luonnollisesti ole kovin selkeä.
Näihin masentaviin tunnelmiin täältä tähän. :)
