No nyt se sitten kaatui.
Luvassa on 1,5 miljardin säästöt lapsiperheiltä ja eläkeläisiltä ja opiskelijoilta ja työttömiltä ja sairailta ja terveiltä ja... Huoh. Kyllä, nyt olemme kriisitietoisia. Vähän välittyy semmoinen kaviourautuminen tästä käytävästä keskustelusta ja taustalta kuultavasta ajattelusta (tai sen puutteesta). Ehkä taloutemme junnaus johtuu jostain muusta kuin taulukkolaskennassa näkyvistä yksikkötyökustannuksista. Ne ovat tietysti helppo kohde, jolle voi erikseen ajatellen tehdä jotain. Ehkä laitetaankin liian suuri painoarvo sille, mitä valtio voi tehdä, ja liian vähän ajatellaan asioita laajasti esimerkiksi koulutuksen kautta. Hyvä ja tarkoituksenmukainen koulutus on kuitenkin edelleen se, mikä tuottaa niitä työpaikkoja, eivät laskentataulukot tai niistä tehtävät hätäiset tulkinnat. Tänään oli Helsingin Sanomissa mielenkiintoinen juttu autisteista, joiden erikoistaitoja ei ole osattu hyödyntää työelämässä. Myöskään heidän heikkouksiaan ei ole osattu ottaa huomioon työpaikkaa suunniteltaessa eikä työlle tekijää haettaessa. Tämä on esimerkki ekstrovertista ihanteesta jota on pitkään pidetty tavoitteena kasvatuksessa ja käyttäytymisnormien arvioinnissa, johtajakoulutuksessa, jopa lääketieteellisissä diagnooseissa (Cain 2012). Tällaisia järjestelmän halvaannuttavia rajoitteita ei enää hyväksytä monien muiden erilaisuuksien osalta, miksi siis tämänkään? Kuten monet historian suuret murrokset, tämäkin on suurelta osin ajattelusta kiinni. Jos tästä halutaan eteenpäin, pitää opetella ajattelemaan eri tavalla. Se ei onnistu samaa vanhaa kaavaa toistamalla, samoja mittareita tuijottamalla tai samoja tahoja syyttämällä. Eikä etenkään samoja touhottajia äänestämällä. Tärkeää ei siis ole se mitä seuraavaksi tehdään, vaan se mitä seuraavaksi ymmärretään. Prosessikaavio on tekemistä jaksottava apuväline, ei ymmärrystä lisäävä.Ymmärrystä ei edelleenkään voi korvata millään. Ei reippaalla hymyllä, ei suurilla tunteilla, ei kansansuosiolla eikä kekseliäillä uudissanoilla (jälkimmäiset ovat kyllä mukavia). Yhteiskunnan hyvinvointi, niinkuin moni muukin asia koostuu miljardeista pienistä asioista, jotka vaikuttavat toisiinsa osin ennalta arvaamattomin tavoin. Kokonaisuuden ymmärtäminen on toki mahdotonta kenellekään yksittäiselle ihmiselle tai sellaiseksi itsensä mieltävälle. Lähtökohta pitäisi kuitenkin olla ihminen luonnon kestokyvyn asettamissa rajoissa. Nämä ovat ne asiat joita emme voi muuttaa. Talouden järjestelmän ja lait olemme itse rakentaneet, joten niihin meillä on täysi oikeus ja velvollisuuskin tehdä muutoksia. Miksi nämä kuitenkin tuntuvat olevan niitä vaikeimpia asioita? On niin paljon erilaisia etujärjestöjä ajamassa asioitaan, että tärkein muuttuja lienee raha. Kenellä rahaa on, saa mielipiteensä ja -tekonsa läpi valtarakenteeseen. Tämä on häirinnyt minua pitkään enkä ole keksinyt ratkaisua. Ilmeisesti tämä on se, missä vaiheessa ihminen lajina on tällä hetkellä menossa. Tämä huolestuttaa.
Nyt sitten niitä pieniä puroja, joista saadaan iso vuolas virta. Terveys ei kyllä ole mikään triviaali juttu. Jälleen lähtökohtana pitää olla ihminen, ei lääketeollisuus tai talousjärjestelmän luvut ja niiden tulkinnat. Jos lääke ei paranna, se on turha. Jos lääkettä joutuu ottamaan lopun ikänsä ja siitä koituu ikäviä sivuvaikutuksia, se ei ole markkinointikelpoinen, eikä missään tapauksessa ratkaisu. Jos sairaus voidaan parantaa ja uusiutuminen estää ruokavaliolla tai muulla elämäntapamuutoksella, miksi edelleen määrätään lääkkeitä, jotka eivät paranna? Ajattelutapana tilastojen soveltaminen yksilöön on aikansa elänyt. Kun ihmiset saadaan pidettyä terveempinä ymmärryksen lisääntyessä, (näinhän se kai pitäisi olla?) paranee myös heidän työtehonsa ja vähenee hoitokoneiston kuormitus. Tehopuolta ovat useammatkin huomautelleet yhteiskuntasopimukseen liittyen. Eli facebook ja youtube pannaan työpäivän ajaksi? Tätä jos lähtee ajattelemaan normaalin pinnallisesti tulee ensin mieleen tekninen esto. Nämä ovat kuitenkin kaikki kierrettävissä joten siihen ei missään tapauksessa pidä lähteä. Se on muutenkin vastakkainasettelua rakentava tie. Oikea tie on sopia asia henkilöstön kanssa. Tunnistaa ja tunnustaa ongelma ja vaihtaa mielipiteitä, muodostaa yhteinen mielipide (ei niinkuin maan hallitus tässä yhteiskuntasopimuksessa tuputtamalla omaansa ainoana oikeana) ja sitä kautta löytää ratkaisu. Asiaan voidaan toki palata myöhemminkin pienen säädön merkeissä, mutta siitä ei saisi tulla ikuisuusprojektia; vitsiä, josta vain puhutaan muttei tehdä mitään. Näin käy liian helposti.
Vielä yksi henkilökohtainen juttu. Itse kehittäisin arkkitehtien koulutusta tai rakennusmääräyksiä kieltämällä 90 asteen kulmat pohjapiirrustuksissa, ainakin betonirakenteissa, kansanterveyden nimissä. Niistä on nimittäin seurauksena äärettömän huono akustiikka, jolla tutkitusti on vaikutusta ihmisen henkisiin toimintoihin ja stressitasoon. Tästä voisi tulla myös matkailuvaltti tulevaisuudessa kun kaikki talot olisivat seitsenkulmaisia. ;) Rakennusten 3D-tulostuksen kehittyessä tämä ei liene edes kalliimpaa.
lauantai 22. elokuuta 2015
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Natosta taas
No niin, nyt on uusi eduskunta valittu ja hallitusneuvottelut edessä. Onnittelut Li Anderssonille ja Susanna Koskelle sekä muille uusille läpipäässeille, valittelut ja tsemppipeukut Paula Lehtomäelle ja Jouni Backmanille sekä muille pudokkaille. Hieman kummastuttaa Timo Soinin "Tömähti uusi jytky"- luonnehdinta kun kuitenkin menettivät yhden paikan. Oliko se nyt sitten "torjuntavoitto"?
Ylen vaaligrafiikkojen mukaan enemmistö edustajista vastustaa Nato-jäsenyyttä, eli mikään ei tällä saralla muuttune alkavan vaalikauden aikana. Puhetta silti riittää aiheesta ja löytyy tiettyjä tahoja jotka haluavat ajaa Suomen Natoon suoraan kiertelemättä. Pari asiaa tekee kuitenkin mieli nostaa tässä yhteydessä esiin. Näistä ensimmäinen on se, mitä Natosta tiedetään. Mitä ne turvatakuut oikeasti ovat? Toimivatko ne siten kuin kuvittelemme? Onko niin että tässä pelätään Venäjää ja siksi haetaan joukosta voimaa? Tuntuu, että Natosta on vain vastauksia, ei kysymyksiä. Kylmä totuus kuitenkin on, että vaikka Suomi liittyisi Natoon, pitäisi oma puolustus hoitaa joka tapauksessa itse, eikä puolustusbudjetista voisi tinkiä silloinkaan. Tai etenkään silloin, kun resursseja pitäisi riittää muidenkin Nato-maiden puolustamiseen.
Lisäksi, onko ihmisten tiedossa mitä Nato-maat ovat kokeneet kylmän sodan aikana nimenomaan Naton taholta? Viittaan tässä tietysti gladio-joukkoihin ja niiden suorittamiin terroritekoihin omien maiden kansalaisia, etenkin poliittista vasemmistoa vastaan. Lienee selvää, ettei moista enää tänä päivänä sallittaisi missään maassa, mutta voidaanko olla varmoja? Onko Natolla salaisia rakenteita, joista edes jäsenmaiden päättäjät eivät ole tietoisia?
Toiseksi, mitä on turvallisuus? Johtaako tilanteen polarisoituminen todella turvallisuuteen? Eikö polarisoituminen juuri kärjistä tilannetta kuin tilannetta? Alexander Stubb haluaa antaa ymmärtää, ettei Suomi enää ole puolueeton ja erityisasemassa idän ja lännen välillä, vaan "puolensa valinnut". Osin hän onkin oikeassa, meillä on länsimaiset arvot ja järjestelmät. Mutta sotilaallisesti olemme edelleen puolueettomia ja sellaisena näkisin mieluusti tulevaisuutemmekin. Miksi? Mitä heterogeenisempi alueemme on sotilaallisesti, sen parempi. Kun "puoli on valittu" on sodan alkaminen vähän todennäköisempää, sillä Venäjä on tehnyt mielipiteensä Natosta selväksi. Tämä ei ole kumartamista naapurin suuntaan vaan koko tilanteen ottamista huomioon. Tavoitteena siis ei pidä olla tulevan sodan voittajan veikkaaminen, vaan sen sodan välttäminen. Putin ei myöskään elä ikuisesti, vaan joko kupsahtaa tai luopuu vallasta (tirsk) ennen pitkää. Millainen taneli tai tanelitar seuraavaksi astuu valtaan, sitä emme tiedä, mutta sitten mennään tilanteen mukaan. Vallanvaihto Venäjällä ei välttämättä ole status quon säilyttävä. Tästä voidaan kehittyä myös positiiviseen suuntaan. Mielestäni meillä suomalaisilla on tässä mahdollisuus rauhoitella ja toimia välittäjänä juuri niin kauan kuin olemme liittoutumattomia. Sitä ei kannata heittää hukkaan. Kärsivällisyyttä.
Eli oikeastaan voisin lämpimästi suositella Suomen Nato-jäsenyyttä vain siinä tilanteessa, että Venäjäkin liittyy. Valitettavasti tämä ei vain liene kovin todennäköistä, ottaen huomioon Yhdysvaltojen ja Venäjän pitkät erimielisyydet asiassa kuin asiassa. Nämähän juontavat juurensa vähintään ensimmäisestä maailmansodasta kun Tsaarin Venäjällä koettiin (1917) kommunistinen vallankumous, joka läväytti monilta USA:n silloisilta päättäjiltä löysät housuun. Kyseessä oli sekä poliittisesti että uskonnollisesti ideologinen erimielisyys. Eikä kyse sittemminkään ole missään tapauksessa ollut siitä että jompikumpi olisi oikeassa, vaan ihan kansallisista intresseistä puolin ja toisin. Eli tässä en lähtisi hakemaan "puolen valitsemista", vaan suomalaisten ja laajemminkin ihmiskunnan etua.
Ylen vaaligrafiikkojen mukaan enemmistö edustajista vastustaa Nato-jäsenyyttä, eli mikään ei tällä saralla muuttune alkavan vaalikauden aikana. Puhetta silti riittää aiheesta ja löytyy tiettyjä tahoja jotka haluavat ajaa Suomen Natoon suoraan kiertelemättä. Pari asiaa tekee kuitenkin mieli nostaa tässä yhteydessä esiin. Näistä ensimmäinen on se, mitä Natosta tiedetään. Mitä ne turvatakuut oikeasti ovat? Toimivatko ne siten kuin kuvittelemme? Onko niin että tässä pelätään Venäjää ja siksi haetaan joukosta voimaa? Tuntuu, että Natosta on vain vastauksia, ei kysymyksiä. Kylmä totuus kuitenkin on, että vaikka Suomi liittyisi Natoon, pitäisi oma puolustus hoitaa joka tapauksessa itse, eikä puolustusbudjetista voisi tinkiä silloinkaan. Tai etenkään silloin, kun resursseja pitäisi riittää muidenkin Nato-maiden puolustamiseen.
Lisäksi, onko ihmisten tiedossa mitä Nato-maat ovat kokeneet kylmän sodan aikana nimenomaan Naton taholta? Viittaan tässä tietysti gladio-joukkoihin ja niiden suorittamiin terroritekoihin omien maiden kansalaisia, etenkin poliittista vasemmistoa vastaan. Lienee selvää, ettei moista enää tänä päivänä sallittaisi missään maassa, mutta voidaanko olla varmoja? Onko Natolla salaisia rakenteita, joista edes jäsenmaiden päättäjät eivät ole tietoisia?
Toiseksi, mitä on turvallisuus? Johtaako tilanteen polarisoituminen todella turvallisuuteen? Eikö polarisoituminen juuri kärjistä tilannetta kuin tilannetta? Alexander Stubb haluaa antaa ymmärtää, ettei Suomi enää ole puolueeton ja erityisasemassa idän ja lännen välillä, vaan "puolensa valinnut". Osin hän onkin oikeassa, meillä on länsimaiset arvot ja järjestelmät. Mutta sotilaallisesti olemme edelleen puolueettomia ja sellaisena näkisin mieluusti tulevaisuutemmekin. Miksi? Mitä heterogeenisempi alueemme on sotilaallisesti, sen parempi. Kun "puoli on valittu" on sodan alkaminen vähän todennäköisempää, sillä Venäjä on tehnyt mielipiteensä Natosta selväksi. Tämä ei ole kumartamista naapurin suuntaan vaan koko tilanteen ottamista huomioon. Tavoitteena siis ei pidä olla tulevan sodan voittajan veikkaaminen, vaan sen sodan välttäminen. Putin ei myöskään elä ikuisesti, vaan joko kupsahtaa tai luopuu vallasta (tirsk) ennen pitkää. Millainen taneli tai tanelitar seuraavaksi astuu valtaan, sitä emme tiedä, mutta sitten mennään tilanteen mukaan. Vallanvaihto Venäjällä ei välttämättä ole status quon säilyttävä. Tästä voidaan kehittyä myös positiiviseen suuntaan. Mielestäni meillä suomalaisilla on tässä mahdollisuus rauhoitella ja toimia välittäjänä juuri niin kauan kuin olemme liittoutumattomia. Sitä ei kannata heittää hukkaan. Kärsivällisyyttä.
Eli oikeastaan voisin lämpimästi suositella Suomen Nato-jäsenyyttä vain siinä tilanteessa, että Venäjäkin liittyy. Valitettavasti tämä ei vain liene kovin todennäköistä, ottaen huomioon Yhdysvaltojen ja Venäjän pitkät erimielisyydet asiassa kuin asiassa. Nämähän juontavat juurensa vähintään ensimmäisestä maailmansodasta kun Tsaarin Venäjällä koettiin (1917) kommunistinen vallankumous, joka läväytti monilta USA:n silloisilta päättäjiltä löysät housuun. Kyseessä oli sekä poliittisesti että uskonnollisesti ideologinen erimielisyys. Eikä kyse sittemminkään ole missään tapauksessa ollut siitä että jompikumpi olisi oikeassa, vaan ihan kansallisista intresseistä puolin ja toisin. Eli tässä en lähtisi hakemaan "puolen valitsemista", vaan suomalaisten ja laajemminkin ihmiskunnan etua.
lauantai 3. tammikuuta 2015
Valehtelija
Helsingin Sanomissa 03.01.2015 Taneli Heikka kirjoittaa suomalaisten satuilevan YK:ssa ja muualla. On pakko vähän avata aihetta. Heikan näkökulma on korostetun kansainvälinen ja ekstrovertti. Sinänsä hyvä näkökulma mutta vain yhteen totuuteen nojaava ja mahdollisesti tahallaan asioita kärjistävä. Asiat varmaan näyttävätkin juuri tuolta ulkomaalaisten silmin, ja se on osin omaakin syytämme, kun emme määrittele ajatuksiamme tarkemmin. Eli kaikki asiat voidaan ymmärtää monin tavoin riippuen ennakko-oletuksista ja -tiedoista, sekä hanakkuudesta vetää johtopäätöksiä. Venäjä on lennellyt rajan molemmin puolin viime aikoina ja pitänyt suuria sotaharjoituksia. Ja sitten sanotaan että:
Venäjä ei uhkaa meitä.
-Riippuu mistä roikkuu.
Turvallisuusympäristömme ei ole muuttunut.
-Miten sen nyt ottaa. Suattaapa tuo ollakii vuan suattaapa olla olemattakii. :) Ärsyttääkö? Ei suoraa vastausta. Ei selkeää kyllä tai ei. Vain välttelevää venkoilua, josta ei tiedä mitä siitä pitäisi päätellä? Ei vaan asia, niinkuin se on. Ei valehtelua, vaan se mitä tiedetään. Joillakin ihmisillä vain on epävarmuusallergia. Ei voida sietää sitä, että toinen ei vedä hätäisiä johtopäätöksiä vaillinaisilla tiedoilla. Emme me tiedä Venäjän uhkaavan meitä. Voimme luulla tai arvella niin, mutta emme tiedä. Tiedämme vasta kun Venäjä uhkaa meitä sanallisesti tai teoilla ilman tulkinnanvaraisuuksia. Lisäksi kun poliitikko sanoo ettei Venäjä uhkaa meitä, hän tarkoittanee ettei ole syytä toimenpiteisiin. Pidetään huoli Puolustuvoimien toimintakyvystä, ja hoidetaan diplomaattisia suhteita hyvin, niin voitava on tehty. Ja jos, kuten Stalin 1939, Venäjä on päättänyt hyökätä Suomeen, ei mikään tekemisemme tai sanomisemme invaasiota estä. Tässä asiassa Suomen linja on selkeä. Jos tähän maahan joku hyökkää, sitä vastaan taistellaan. Toisin sanoen toimitaan tilanteen mukaan. Ja tiedetään etukäteen mitä tehdään jos näin käy, muttei lähdetä hötkymään.
Amerikkalaisten mielestä selkeä linja olisi toki erilainen: Joko olisimme amerikkalaisten puolella tai heitä vastaan. Heidän poliittisessa ja muussakin ajattelussaan on oma itsekeskeisen bipolaarinen rajoittuneisuutensa, jonka valossa sikäläistä mediaa tulee tarkastella. Kaikki on joko tai. Hyvä tai paha. Kristitty tai ne muut. Musta tai valkoinen. Demokraatti tai republikaani. Räppi tai Hevi. East tai West. Fender Tai Gibson. Jne. Tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä Heikan selvästi provosoivan näkemyksen. Myös kommentti suomalaisten poliitikkojen puhetaidon puutteesta on varmasti ulkomaalaisten silmissä osuva. Ulospäinsuuntautuneisuutta ja riskinottoa suosivassa kulttuurissa me harkitsevaiset finskit varmaan vaikutamme vähän tyhmiltä, mutta itse mieluummin äänestän presidentiksi ja eduskuntaan sellaista tyyppiä, joka tekee hyviä päätöksiä, kuin sellaista joka osaa selittää huonot päätöksensä hyvin. Heikka kirjoittaa Suomen presidenteistä:
"Heidän tapansa johtaa on kierrättää hokemia, joista muodostuu oma todellisuutensa..."
Hassua, kuulostaa ihan USA:n presidenttien puheen ominaispiirteiltä. Niiden, joissa amerikkalaiset ovat aina hyviksiä, ja muut joko raukkoja kyvyttömiä pelkureita tai jonkinlaisia kapitalismin tai kristinuskon arkkivihollisia. Taas joko tai.
Epävarmuusallergia näkyy myös amerikkalaisessa uskontomaailmassa, jossa ollaan kovasti hanakoita tarttumaan tieteen epävarmuuksiin todisteina tiedettä vastaan, Raamatun kirjaimellisen tulkinnan puolesta. Myös vanhat, jo poistuneet epävarmuudet käyvät tähän tarkoitukseen.
Heikka on ihan oikein huolissaan valtioneuvoston uusista jäsenistä, jotka työn aloittaessaan alkavat "...puhua samaa pötyä kuin muutkin."Tämä johtunee monista seikoista. Arvelen päällimmäisenä olevan syvään juurtuneet tavat sekä ministeriöiden saatavilla oleva tieto, sen laatu ja mahdolliset vääristymät. Voisiko olla niin, että kun uusi ministeri aloittaa, hänelle tuputetaan tiettyä toimintatapaa? Kaikki hänen alaisuudessaan työskentelevät ihmiset ovat jo omiin rutiineihinsa juurtuneita ja välittävät ministerille tietoa aina samalla tavalla, ja samoin vääristymin. Samoin sanomattomin ennakko-oletuksin jne. Kiinnostukseni psykologiaan puskee tässä nyt vähän läpi, mutta parempi sekin kuin virheellisesti syyttää toisia valehtelijoiksi. Ei ihme, että eduskunnassa ollaan tarkkoja valehtelu-sanan käytöstä. Valitettavaa tässä skenaariossa kuitenkin on, ettei demokratia toteudu, jos valituilla tyypeillä ei ole todellista valtaa tai se on tällä tavalla laimennettu byrokratialla.
Lopuksi Heikka lainaa Paasikiveä: Totuuden tunnustaminen on viisauden alku, lisäten kuitenkin ettei totuuden tunnustaminen riitä. Ymmärrän tämän siten, että se pitää vielä vääristää palvelemaan jotakin tarkoitusperää, ennenkuin se kelpaa julkisuuteen. Ja sitten kysytään että kenenköhän totuudesta on kyse?
Ymmärrän hänen kirjoituksensa lopusta kuitenkin yleisemmällä tasolla pointin, joka on ihan paikallaan: Poliitikot ja puolueet, kertokaa ohjelmanne selvästi artikuloiden. Ei tarvitse tyhmentää, selventää vain. Vaarana on tietysti, ettei yksikään puolue tiedä, mitä pitäisi tehdä ja jos näin on, ei ohjelmakaan luonnollisesti ole kovin selkeä.
Näihin masentaviin tunnelmiin täältä tähän. :)
Venäjä ei uhkaa meitä.
-Riippuu mistä roikkuu.
Turvallisuusympäristömme ei ole muuttunut.
-Miten sen nyt ottaa. Suattaapa tuo ollakii vuan suattaapa olla olemattakii. :) Ärsyttääkö? Ei suoraa vastausta. Ei selkeää kyllä tai ei. Vain välttelevää venkoilua, josta ei tiedä mitä siitä pitäisi päätellä? Ei vaan asia, niinkuin se on. Ei valehtelua, vaan se mitä tiedetään. Joillakin ihmisillä vain on epävarmuusallergia. Ei voida sietää sitä, että toinen ei vedä hätäisiä johtopäätöksiä vaillinaisilla tiedoilla. Emme me tiedä Venäjän uhkaavan meitä. Voimme luulla tai arvella niin, mutta emme tiedä. Tiedämme vasta kun Venäjä uhkaa meitä sanallisesti tai teoilla ilman tulkinnanvaraisuuksia. Lisäksi kun poliitikko sanoo ettei Venäjä uhkaa meitä, hän tarkoittanee ettei ole syytä toimenpiteisiin. Pidetään huoli Puolustuvoimien toimintakyvystä, ja hoidetaan diplomaattisia suhteita hyvin, niin voitava on tehty. Ja jos, kuten Stalin 1939, Venäjä on päättänyt hyökätä Suomeen, ei mikään tekemisemme tai sanomisemme invaasiota estä. Tässä asiassa Suomen linja on selkeä. Jos tähän maahan joku hyökkää, sitä vastaan taistellaan. Toisin sanoen toimitaan tilanteen mukaan. Ja tiedetään etukäteen mitä tehdään jos näin käy, muttei lähdetä hötkymään.
Amerikkalaisten mielestä selkeä linja olisi toki erilainen: Joko olisimme amerikkalaisten puolella tai heitä vastaan. Heidän poliittisessa ja muussakin ajattelussaan on oma itsekeskeisen bipolaarinen rajoittuneisuutensa, jonka valossa sikäläistä mediaa tulee tarkastella. Kaikki on joko tai. Hyvä tai paha. Kristitty tai ne muut. Musta tai valkoinen. Demokraatti tai republikaani. Räppi tai Hevi. East tai West. Fender Tai Gibson. Jne. Tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä Heikan selvästi provosoivan näkemyksen. Myös kommentti suomalaisten poliitikkojen puhetaidon puutteesta on varmasti ulkomaalaisten silmissä osuva. Ulospäinsuuntautuneisuutta ja riskinottoa suosivassa kulttuurissa me harkitsevaiset finskit varmaan vaikutamme vähän tyhmiltä, mutta itse mieluummin äänestän presidentiksi ja eduskuntaan sellaista tyyppiä, joka tekee hyviä päätöksiä, kuin sellaista joka osaa selittää huonot päätöksensä hyvin. Heikka kirjoittaa Suomen presidenteistä:
"Heidän tapansa johtaa on kierrättää hokemia, joista muodostuu oma todellisuutensa..."
Hassua, kuulostaa ihan USA:n presidenttien puheen ominaispiirteiltä. Niiden, joissa amerikkalaiset ovat aina hyviksiä, ja muut joko raukkoja kyvyttömiä pelkureita tai jonkinlaisia kapitalismin tai kristinuskon arkkivihollisia. Taas joko tai.
Epävarmuusallergia näkyy myös amerikkalaisessa uskontomaailmassa, jossa ollaan kovasti hanakoita tarttumaan tieteen epävarmuuksiin todisteina tiedettä vastaan, Raamatun kirjaimellisen tulkinnan puolesta. Myös vanhat, jo poistuneet epävarmuudet käyvät tähän tarkoitukseen.
Heikka on ihan oikein huolissaan valtioneuvoston uusista jäsenistä, jotka työn aloittaessaan alkavat "...puhua samaa pötyä kuin muutkin."Tämä johtunee monista seikoista. Arvelen päällimmäisenä olevan syvään juurtuneet tavat sekä ministeriöiden saatavilla oleva tieto, sen laatu ja mahdolliset vääristymät. Voisiko olla niin, että kun uusi ministeri aloittaa, hänelle tuputetaan tiettyä toimintatapaa? Kaikki hänen alaisuudessaan työskentelevät ihmiset ovat jo omiin rutiineihinsa juurtuneita ja välittävät ministerille tietoa aina samalla tavalla, ja samoin vääristymin. Samoin sanomattomin ennakko-oletuksin jne. Kiinnostukseni psykologiaan puskee tässä nyt vähän läpi, mutta parempi sekin kuin virheellisesti syyttää toisia valehtelijoiksi. Ei ihme, että eduskunnassa ollaan tarkkoja valehtelu-sanan käytöstä. Valitettavaa tässä skenaariossa kuitenkin on, ettei demokratia toteudu, jos valituilla tyypeillä ei ole todellista valtaa tai se on tällä tavalla laimennettu byrokratialla.
Lopuksi Heikka lainaa Paasikiveä: Totuuden tunnustaminen on viisauden alku, lisäten kuitenkin ettei totuuden tunnustaminen riitä. Ymmärrän tämän siten, että se pitää vielä vääristää palvelemaan jotakin tarkoitusperää, ennenkuin se kelpaa julkisuuteen. Ja sitten kysytään että kenenköhän totuudesta on kyse?
Ymmärrän hänen kirjoituksensa lopusta kuitenkin yleisemmällä tasolla pointin, joka on ihan paikallaan: Poliitikot ja puolueet, kertokaa ohjelmanne selvästi artikuloiden. Ei tarvitse tyhmentää, selventää vain. Vaarana on tietysti, ettei yksikään puolue tiedä, mitä pitäisi tehdä ja jos näin on, ei ohjelmakaan luonnollisesti ole kovin selkeä.
Näihin masentaviin tunnelmiin täältä tähän. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)